Kun olen oikein tuskaantunut elämääni, silloin palaan tänne blogiin kirjoittamaan. Kai tämä on jonkinlainen tapa purkaa vaikeita asioita. Nimettömänä voi kertoa jotain sellaista, mitä ei muuten uskalla.

Nyt on juuri sellainen yö, jollaisia en haluaisi lainkaan kokea. Illalla tunsin sairaalloista hermostumista kaikkeen siihen touhuun, mitä päivän aikana oli tapahtunut. Vetäydyin toiseen makuuhuoneeseen ilta yhdeksältä ja pistin oven lukkoon, jotta vaimo ei pääsisi häiritsemään. Mutta eihän se mitään auttanut. Olo tuli vain entistä levottomammaksi, enkä ole saanut unen päästä kiinni, vaikka olen niellyt jo kolmenlaisia pillereitä.

Viime yönä valvoin sen vuoksi, että hoidin meidän puolivuotiasta poikaa, jotta vaimo saisi nukkua edes vähän pidempään. Normaalisti hän siis vastaa vauvan yöhoidosta, imettää jne. Pystyin kyllä tekemään sen ja korvikkeella homma hoitui yhtä lailla, mutta eilinen päivä oli sitten väsymyksen vuoksi helvetillisen vaikea.

Varsinkin kolmivuotiaan tytön kiljuminen ja riehuminen kävi minulle sietämättömäksi. Olisi tehnyt mieli antaa kunnon selkäsauna, mutta tyydyin pariin tukistamiseen. Samoin vauvan jatkuva paijaaminen sylissä alkoi kuluttaa hermoja. Minulle tulee sellainen olo, että teen mitä tahansa, pian lapsi taas kitisee tai muuten valittaa. En ole mikään hoivaajatyyppi. Tuntuu siltä, että vaimo lykkää vauvan liian usein minun käsivarsilleni, jotta kävelisin se sylissä ympäri huushållia. Sillä lailla se pysyy hiljaisena.

Tein lopulta parin kilometrin kävelylenkin vauvanvaunuja työntäen, jotta saisin vähän hermolepoa. Mutta iltaa kohti tilanne paheni jälleen. Siinä vaiheessa kun lasten nukuttamisvaihe alkoi n. klo 19, olin jo todella kärsimätön. Olisin itse halunnut mennä nukkumaan, mutta tiesin että edessä olis noin kolmen tunnin uuvuttava rutiini, johon olen todella kypsynyt. Ensin vanhemman lapsen iltatoimet ja samaan aikaan vauvan paijaamista.

Sitten vielä vauvan nukuttaminen, joka tarkoittaa juuri sen kantamista ympäri asuntoa. Olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä lasten hoitoa. Elämässämme ei tunnu olevan juuri mitään muuta sisältöä. Emme edes tapaa muita ihmisiä. Enkä jaksa pitää yhteyttä ystäviini edes puhelimitse. Olen henkisesti todella rikki ja kuolemanväsynyt. Jos joskus saan vähän henkäistä, mieleeni tulee epätoivoiset ajatukset työttömyydestäni. Koen syrjäytyväni työelämästä, vaikka olen vasta neljävitonen. Muuten siitä työpaikasta, jota olen hakenut, ei ole tullut mitään ratkaisua. Soitin viime viikolla kysyäkseni, onko valinta jo tehty. Vastaus oli kielteinen, lomien vuoksi valinta oli lykkääntynyt. Piinallinen odotus jatkuu.

Jospa yrittäisin taas nukkua, kellokin näyttää olevan jo yli yhden. Aamulla on kuitenkin herätys seitsämältä, kun pitää viedä tyttö hoitoon. Olemme pitäneet kiinni hoitopaikasta työttömyydestäni huolimatta, jotta kolmivuotias saisi vähän leikkikavereita ja muuta ohjelmaa.

Joku jo ehti kaivata minua takaisin kirjoittamaan, joten tässä olen. Loma keski-Suomessa jäi yhden viikon mittaiseksi, sillä sain kutsun työpaikkahaastatteluun, joten piti palata kotimaisemiin. En nyt vielä tiedä, sainko työpaikan, mutta ainakin toivossa eletään.

Kesäaikaan elämä tuntuu hiukan erilaiselta, kun voi viettää aikaa ulkona, vaikka lastenhoito asettaa sillekin aika tiukkoja reunaehtoja. Mutta eilenkin päästiin sentään lähtemään paikalliselle kotieläintilalle hiukan rentoutumaan maalaistunnelmissa. Tytär varsinkin tuntui nauttivan käynnistä ja olihan se meille muillekin virkistävää vaihtelua. Vauva tosin nukkui vaunussa koko ajan, mutta hän tuskin kaipasikaan possuja ja kanoja yms.

Helteinen ilma tuntuu ihan hyvältä luissa ja lihoissa. Talven viimeiset jäät sulavat ja tulee rennompi olo. Lasten kanssa on vaan vähän vaikea nauttia varsinkaan illoista. Muutenkin koen tämän touhun hiukan ajan tappamisena, ikään kuin odottaisin lasten kasvavan nopeasti, jotta päästäisiin kunnolla uimaan jne.

Kävin sentään viime perjantaina veljeni rantasaunalla tytön kanssa. Paikalla oli myös tytön mamma, täti ja serkkuja. Käynti oli vain ohi kiitävän hetki, mutta kyllä kai silläkin oma merkityksensä oli. Pääsin kuitenkin uimaan ja saunaan ja sain rupatella sukulaisten kanssa.

Tytön nukkumaanpano kävi yli minun sietokykyni ja jouduin lykkäämään sen homman vaimolle. Uhmaikä vissiin lyö nyt niin vahvasti päälle, että minun hermoni eivät tahdo kestää sitä. Onneksi tytön äidillä on nyt parempi ote häneen. Itse rauhoittelen sitten kirkuvaa vauvaa sillä aikaa, kun tyttö nukahtaa. Ollaan vaimon kanssa ihmetelty vaan sitä, miten netin keskustelupalstoilla on paljon kertomuksia siitä, kuinka helppoa lasten nukkumaan pano on. Tyyliin - senkun vaan laittaa sänkyyn. "Ei mitään nukuttamista" mukamas tarvita.

 

Tänä viikonloppuna on aikomus irrottautua kotiympyröistä ainakin kahdeksi viikoksi ja matkustaa keski-Suomeen koko porukka. Otan kyllä tietokoneen mukaan, joten ehkä kommentoin joskus jotain, mutta muuten voi tulla vähän kesätaukoa tähän bloggailuun.
Toivottavasti irtiotto arjesta tuo jotain kohennusta oloonikin ja mikä parasta saadaan anopilta lastenhoitoapua. Ehkä keritään olla vaimon kanssakin hiukan kahdestaan. Ja päästään uimaan järven rannalle. Jotenkin koen anopin läsnäolon helpotuksena, että voin jättää vastuuta lapsista osittain hänelle.
Tästä alkaa pian matkalaukkujen pakkaaminen, joten toivon myös lukijoilleni rentouttavaa ja mukava kesäaikaa. Jokainen nauttikoon siitä omalla tavallaan.

Jotenkin hitaasti tuntuu toimivan tämä blogi-palvelin, mutta ei kai se haittaa.

Mieliala on ollut tänään maassa, kun selvisi, etten pysty huolehtimaan meidän ruokalaskusta ja vaimo valitti, ettei hänen tuloillaan maksella ruokia. Suututtaa, ettei hän haluaisi maksaa puolta ruokamenoista, vaikka saakiin viisisataa yhteiskunnalta kuukaudessa. Itse käytän kaikki tilini tyhjäksi perheen laskuihin. Vaimolla on isänsä perintörahat säästössä eikä hän halua käyttää niitä tämän tyyppisiin juokseviin laskuihin.

Tuntuu siltä, että en saa itseäni tasapainoon näissä parisuhteeseen kuuluvissa asioissa. Yritän olla naiselle mieliksi ja pistää kaikki likoon, mutta sekään ei riitä. Työnsaanti on kiven takana ja ansiosidonnaisella päivärahalla saa pihistellä tosissaan, että riittää perustoimeentuloon.

Mitä tulee työnhakuun, uskoni omiin mahdollisuuksini saada työtä on jälleen minimissä. Yhtä työhakemusta olen sentään väsäämässä, mutta en jaksa toivoa siitäkään mitään tulosta. Mutta hakemuksen meinaan kuitenkin pistää sisään. Katsotaan sitten kuinka käy. Muutaman hakenuksen olen lähettänyt, eivät ole johtaneet haastatteluun.

Lastenhoito tekee päivistä puuduttavia, sama ruljanssi joka päivä. Tyttö on pistänyt hanttiin hoitoon viemisessä ja toisinaan on nukkumaan menokin väkinäistä. Iltaisin hermoilen hänen kanssaan, sillä hänen käyttäytymisensä tuntuu niin levottomalta ja ärsyttävältä. Oikeasti pelkään jokaista aamua, miten selviän tytön herätyksestä ja hoitoon viemisestä, vaikka yleensä vaimo tulee apuun, jos en yksin pärjää. Joka tapauksessa se tuntuu vastenmieliseltä nousta aamulla seitsemältä vääntämään lasta ylös sängystä.

Kuten rivien välistä ehkä paistaa, en ole kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Yritän vaan selvitä päivästä toiseen. Viikko sitten käytiin kuitenkin anopin hoteissa, mikä oli rasittavuudestaan huolimatta vaihtelua tähän kotona kärvistelyyn. Vaimo haluaisi mennä sinne koko heinäkuuksi, mutta itse olen vähän epävarma, kuinka jaksaisin olla siellä niin pitkän ajan anopin helmoissa.

Kirjoittelen taas vaivihkaa, kun vaimo ja lapset ovat ulkona. Mitä viime päivistä kertoisinkaan, jolla olisi jotain merkitystä?

Työttömyyttä on kestänyt nyt kaksi kuukautta ja alan jotenkin sopeutua siihen. Taloudellisesti on tiukkaa, mutta jos ei haaveilla mistään investoinneista, pärjäillään jotenkuten. Eikä kodin ulkopuolisiin menoihin ole juuri aikaa, sillä pienet lapset pitävät aika tiiviisti kotona. Arkisin käyn seurakuntatalon ruokalassa syömässä halvan lounaan. Siinä monen päivän ainoa irtiotto kotoa.

Vointi on melko vakiintunut, vaikka hermostumisia sattuu melkein joka päivä. Ehkä ne eivät aiheuta enää niin paljon pahoinvointia kuin ennen. Eli pääsen niistä yli hiukan kivuttomammin. Vaimon kanssa tulee tietenkin sanaharkkaa, mutta se kai on ihan normaalia perhe-elämää.

Pelkoja tahtoo nousta pintaan, että kaikki romahtaa, siis että parisuhde kariutuu tai ajaudumme konkurssiin. Mutta jotenkin vaan päivät menevät ilman katastrofia. Olen ruvennut puhumaan peloistani enemmän vaimolle, joka tosin nikottelee minun jutuistani. Se tuntuu kuitenkin helpottavan oloani. Muuten tunnun jäävän omien synkkien ajatusteni valtaan.

Uutena hoitomuotona kokeilen pienen alkoholimäärän käyttöä itseni rauhoittamiseen iltapuolella eli juon päivällisellä puoli litraa keskiolutta. Ensi vaikutelma on myönteinen. Nyt palkitsen itseni mielihyvällä päivän päätteeksi ja se saa antaa tiettyä rentoutta iltatoimiinkiin lasten kanssa. Olen täysin sidottu kuitenkin kotiin joka ilta, sillä vaimo ei yksin pysty laittamaan lapsia nukkumaan. Oluen avulla vapaudun jossain määrin siitä henkisestä vankeudesta.