Enpä olisi osannut kuvitella, että tästä vuodesta tulisi näin rankka kokemus. Pienen tytön tulo mullisti elämämme totaalisesti. Vanhat toimintamallit eivät enää toimineet. Yöunista on joutunut taistelemaan. Muutenkin vaikeat yöt tulivat painajaismaisiksi. Vauvan itku koetteli hermoja äärirajoille. Epätoivoiset tunteet veivät miehen järjettömyyden partaalle. Aivot viestittivät ajatuksia uupumuksesta. Niitä ei voinut aina ottaa todesta. Oli vaan jaksettava, vaikka ei olisikaan jaksanut. Aina ei pystynyt hillitsemään itseään, suuttumus ja raivo valtasivat mielen. Syytin ajatuksissa vaimoa tähän tilanteeseen joutumisesta, joskus kai puheessakin. Hänhän lasta halusi välttämättä. Naisellinen perustarve kuulemma. Itse en ollut toivonut lasta niin selvästi. En vastustanutkaan. Päinvastoin, kävin naistentautien klinikalla luovuttamassa spermaa erillaisiin hedelmällisyyshoitoihin, joita vaimolle tehtiin. Ja istuin vieressä kun lääkäri teki työnsä. Rahaa paloi siihen hommaan toistatuhatta euroa. Lapsi on kyllä vaivansa arvoinen, suloinen ilopilleri. Tuntuu pahalta myöntää, että olen vaikeina hetkinä katunut lapsen hankintaa. Tässä tapauksessa tuo ilmaisu "hankinta" on kaiketi oikeutettu, vaikka olisihan se voinut epäonnistuakin. Mutta eilen syötiin tytön yksivuotiskakkua, jonka anoppi teki. Parempaan päin ollaan menossa, toivottavasti.