Ei ole kuitenkaan helppo hyväksyä, että on antanut jonkun "virtahevon" hallita "olohuoneessa", niinkuin Tommy Hellsten asian ilmaisi jo kauan sitten. Siitäkin voi kokea syyllisyyttä, että ei ole hoitanut itseään. Häpeä on ollut seuralaiseni. Olen hävennyt kasvojani, sillä olen luullut, että surkeuteni näkyy ulospäin. Vaikka tiedän, että eihän se muille näy. Mutta häpeän tunne on ollut niin voimakas. Se nousee jostain alitajunnasta, eikä sitä pysty hallitsemaan. Puheen tuottaminen muuttuu vaivalloiseksi. Pelko iskee tajuntaan. Pelko siitä, että sanoo jotain typerää. Sain jonkin verran apua keskusteluista Tor Spiikin kanssa. Hän on erikoistunut häpeän hoitamiseen. Hänen kirjoittamansa kirjakin helpotti jonkin verran tätä oiretta.

Sukulaisille ja ystäville on ollut vaikea kertoa näistä ongelmista, mutta jotain olen sentään kertonut. On vaikea olla olemassa, jos itsetunto on erilaisten masennusoireitten heikentämä. Olen tuskastunut monta kertaa, kun en ole osannut olla aidosti ihmisten seurassa. On helpompi olla itsekseen, mutta se johtaa eristäytymiseen.