Pistin herätyskellon soimaan tänä aamuna klo 7:30, jotta pääsisin ylös sängystä aikaisemmin ja kerkiäisin tehdä jotain, ennen kuin muut heräävät. Juteltiin eilen illalla vaimon kanssa huonosta voinnistani ja tarkoituksettomuuden tunteistani. Tultiin siihen johtopäätökseen, että minun pitäisi saada itseni kiinni johonkin omaan tekemiseen, jotta saisin edes hiukan onnistumisen iloa elämääni. Olen ollut liikaa kiinni kotihommissa ja aina käytettävissä, kun vaimo tarvitsee apua. Haluaisin varata päivästä jonkun tunnin omiin projekteihin. Lupasin jo joulun alla pikkuveljelle, että tekisin hänen vaimolleen kotisivut nettiin ompelutuotteiden markkinointia varten. En ole saanut aikaiseksi vielä mitään. Yritän tänään aloittaa sen projektin.

Kelan kuntoutustukihakemustakaan en ole saanut vietyä. Odottelen edelleen vastausta johtavalta lääkäriltä, mistä saisin lääkärilausunnon edullisimmin. Sitten alkaisi psykoterapeutin etsiminen, mikä sekin on oma projektinsa. Mutta yritän viedä hakemuksen tänään Kelaan, jotta saisin alkupotkun hommaan.

Lapsen kanssa puuhaaminen on sinänsä hauskaa, mutta huomaan usein hermostuvani tytön vaativiin huutoihin. Ne ilmaisevat voimakasta tahtoa, joka minulle itselleni on vaikeaa. Suututtaa nähdä lapsen aitoa tahdonilmaisua, kun ei itse pysty kunnolla ilmaisemaan itseään. Kuinka ihminen voi joutua tällaiseen tilaan, ettei tiedä selvästi enää mitä haluaa. Elämä tuntuu olevan täynnä velvollisuuksia ja pakkoja.

Vaimon touhuaminen käy myös hermoon, koska en jaksaisi tehdä omaa osuuttani yhtä tehokkaasti ja säntillisesti. Hän pitää hommat hanskassa ja pyytää minua tekemään sitä sun tätä. Arki sujuu toistaiseksi näin ihan hyvin. Ruokaa kokataan ja syödään kunnolla. Lapsella on hyvät oltavat, kun kumpikin vanhemmista on melkein aina läsnä. Tyytyväiseltä tyttö vaikuttaakin. Kiljahtelee riemusta tepustellessaan lattialla.

Jospa alkaisin nyt väsätä niitä nettisivuja.