Olen taas hermostunut, niinkuin usein ennenkin viime aikoina. En jaksa kuunnella lapsen vitisevää ääntä, enkä olla siten vaimonkaan kanssa. Lapsen huomion tarve on loppumaton. Tässä on yksi minun pahoinvointini syy tai seuraus. Kun on psyykkisesti heikossa kunnossa, ei kestä normaalia perhe-elämää sen vahvan vuorovaikutteisuuden takia. Pitää aina olla kuulolla ja reagoida jotenkin viesteihin. Haluaisin olla enemmän rauhassa ja omissa oloissani. Yhdessäolo synnyttää lähinnä suuttumuksen ja ärtyneisyyden tunteita. En pysty olemaan kovin läheisesti vaimonkaan kanssa. Läheisyys alkaa jotenkin ahdistaa enkä pysty hengittämään vapautuneesti.

Kävin tänään taas hiihtämässä 12 km, mikä teki tietenkin hyvää ruumiille ja sielulle. Kun palasin lenkiltä, pihassa oli isoäidin auto. Hän oli tullut äitini kanssa käymään. Kutsuttiin heidät tytön synttärikahville. Mammat viipyivät vain kaksi tuntia, mikä oli ihan sopiva käyntiaika. Ei tarvinnut ruveta juttelemaan kovin syvällisiä. Äidille olen kyllä kertonut mielenterveysongelmistani, mutta en odota häneltä mitään kummempia sen suhteen. Eikä hän ole yrittänytkään ottaa mitään myötätuntoista asennetta. Nuorempana tein selvän pesäeron äitiini, enkä ole halunnut palata hänen helmoihinsa. Kanssakäyminen tapahtuu nyt lähinnä tyttäremme vuoksi, mikä sekin jää toissijaiseksi anoppiin verrattuna. Isän kanssa on yhtä etäiset suhteet. Nuorenpana petyin isän kyvyttömyyteen antaa tukea elämäni haasteissa. Jäin yksin ahdistusteni kanssa vanhempien avioeronkin jälkeen, jolloin olin vasta 16-kesäinen nuori mies. Analyytikot lähtisivät sukeltamaan masennukseni syitä näistä vesistä. Olenhan minä  niistä jutuista puhunut alan ammattilaisillekin, mutta kokenut saavani hyvin vähän apua keneltäkään. Sen takia en ole kovin innostunut mistää psykoterapiasta. Mutta kai se on pakko kokeilla vielä sitäkin. Näitten lääkkeitten kanssa vointi tuntuu vaan huononevan.