Tänään sorruin taas vääntämään asioita kielteiseen suuntaan eli tulkitsin elämänkumppanin puheita negatiivisesti. Pakko myöntää, että tein sen tahallani, ilmeisesti ihan masokistisesti. On vissiin niin kiva rypeä itsesyytöksissä ja vaimon moitteissa. Tulee mukavan masentunut olo. Sitä se on, masentuneen mielen itsekeskeisyyttä ja -tuhoisuutta. Ajatusradat ovat ilmeisesti niin kieroon kasvaneita, että ne vievät aina uudestaan väärille teille, vaikka välillä tuntuukin hiukan paremmalta. Järki sanoo, että näin ei pitäisi tehdä, mutta tahto ei jaksa noudattaa sitä. Emäntä sentään osasi kääntää jutun omiin itsetunto-ongelmiinsa ja kannustuksen kaipuuseensa, mikä auttoi sitten minut ylös minä-keskeisyyden suosta. Ymmärsin lopultakin, että vaimo tarvitsee minua ja minun kannustustani. Myös hän haluaisi tehdä elämässään vielä muutakin kuin hoitaa lasta ja tehdä kotitöitä. Olen valitettavasti yrittänyt unohtaa tämän seikan. Tiedän, että pitäisi nähdä vähän muittenkin tarpeita, eikä tuijottaa koko ajan omiin oloihinsa.

Käytiin illalla koko porukalla taloyhtiön  kokouksessa.