Viikon kestäneen poikkeustilan jälkeen tuntuu vähän tyhjältä palata normaaliin päiväjärjestykseen. Hämmästelin ajatusteni vähäisyyttä. Ja lähes täydellistä aloitekyvyttömyyttä. En olisi halunnut tarttua mihinkään hommaan oma-aloitteisesti. Tein lähinnä joitain pikku juttuja, joita vaimo toivoi minun tekevän. Normaaleja arkirutiineja kuten kaupassakäynti, ruuanlaitto, tiskaus, lapsen kanssa ulkoilu jne. Hän sen sijaan oli taas hyvin tarmokas tekemään kaikenlaista ja mielessään monia tehtäviä ennen vappua. Sanoin hänelle, että nyt täytyy pistää vähän jäitä hattuun, eikä yrittää tehdä kaikkea yhdessä rysäyksessä. Etukäteissuunnittelu ei ole meille useinkaan kovin helppoa, koska vaimolla on vahva etukeno tekemiseen ja minulla yhtä vahva takakeno. Mielelläni lykkään asioita jos vain mahdollista. Mottoni kuuluu: "Onhan päivä vielä huomennakin". Saan jonkinverran stressiä, kun usein kuitenkin toimin vaimon odottamassa tahdissa. Pikkuhiljaa pinnani kiristyy ja lopulta se purkautuu kovana suuttumisena jostain pikkuasiasta.

Huomenna menen terapiaan reilun viikon tauon jälkeen. Jouduin lapsen sairaalareissun takia perumaan lauantain istunnon. Mutta tällä välin olen ehkä saanut jotain pontta. En haluaisi ongelmieni psykologisointia vaan yksinkertaistamista. Odotuksiani olisivat: 1. Apuneuvoja masennuskohtausten ennaltaehkäisyyn; 2. Itsekunnioituksen ja -luottamuksen palauttaminen ; 3. Päätöksenteon helpottaminen; 4. Toiminta-(työ)kyvyn parantaminen; 5. Tunne-elämän tasapainottaminen ja rikastaminen; 6. Lääkehoidon asteittainen lopettaminen