Heräsin jälleen tuttuun oloon, joka tuntui ikävältä. Tutut kysymykset ponnahtivat mieleen: Mitä tekisin tänään, ketä tapaisin, kuinka kauan tätä työttömyyttä kestää, pitäisikö hakeutua sairaslomalle, miten turvaisin perheen toimeentulon ? Heitin kysymykset Jumalalle. Olen taas alkanut rukoilla. Toivon, että siitä olisi jotain apua. Että asiat alkaisivat taas sujua paremmin. Että ihmisten tapaamiset olisivat aidompia ja antoisampia. Että jaksaisin paremmin, kestäisin turhautumia lannistumatta, näkisin tulevaisuuden valoisampana, että innostuisin jostain.

Vietin eilisen illan kahdestaan tytön kanssa, kun vaimo oli kyläilemässä. Se oli uusi kokemus ja onnistui aika hyvin. Pystyin olemaan lapsen kanssa aktiivisesti läsnä yli kaksi tuntia. Palkkioksi sain tytöltä kunnon halaukset ja iloiset ilmeet suukkojen kera. Yksivuotias osaa näyttää tunteensa. Välillä se itkeskeli äidin ikävää, mutta se meni kuitenkin ohi nopeasti.

Tällä viikolla ainoa terapiakäynti oli maanantaina. Muuten kalenteri on ollut tyhjä. Kuntosalilla olen käynyt kahdesti. Vatsalihakset tuntuvat tiukoilta ja muutenkin kroppa vaikuttaa vetreältä. Huomenna mennään siskon tytön 11-vuotiskahville. Se jääneen tämän viikon ainoaksi sosiaaliseksi tapahtumaksi, ellei tänään sitten keksitä jotain.

Kello lähenee yhdeksää, taidanpa menna laittamaan aamiaista.