Kerronpa tähän yhden hyvän jutun tältä viikolta. Tapahtuma alkoi tiistaina, kun menin lounaalle seurakuntakeskukseen ja olin vielä pois tolaltani maanantain raivoamisesta. Olin luvannut vaimolle ostaa kukkia, kun päästään kotiin. Mietin kävellessäni, että ei kyllä yhtään huvittaisi antaa kukkia, paha mieli kun oli päällä. Mutta syötyäni, sain sen verran voimaa, että menin kukkakauppaan ja pyysin myyjää tekemään vaimolleni kukkakimpun. Ruusut valitsin itse (vaaleanpunaisia), myyjä valitsi loput oksat. En osannut ajatella, tuliko kimpusta kaunis, mutta paketti kädessä menin kotiin. Vaimo oli laittamassa tyttöä vaunuihin, kun avasin ulko-oven. Lykkäsin kukkapaketin hänelle ja kuiskasin ahdistuneella äänellä jotain myöhäsyntyisistä äitienpäiväkukista. Samantien vedin vaunut ulos ja lähdin pienelle nukutuslenkille. En tosiaan kokenut mitään antamisen iloa. Emäntäkin kuulosti vaisulta ja totesi, että ihan kaunis kimppu, kun palasin lenkiltä.

Kukkakimppu on seisonut siitä asti maljakossa keittiön pöydällä. Antaessa vielä nupulla olleet valkeat liljat ovat avautuneet, samoin ruusut ovat puhjenneet täyteen loistoonsa. Silloin tällöin olen katsellut sitä kimppua ja ihastellut kukkien kauneutta. Joskus jopa nuuskaissut ruusun nuppuja. Kiinnittämällä huomioni noihin kukkiin olen vapautunut ahdistavista tunteistani. Olen taas päässyt kiinni nykyhetkeen ja alkanut viihtyä perheenkin kanssa paremmin. Tänään tanssittiin tangomarkkinoiden tahdissa vaimon kanssa. Hän on kehunut myös kukkakimppua, jonka toin. Olipa ottanut siitä pari digikuvaakin.
Tässä yksi niistä.