Kävin juuri nukuttamassa tytön ulos vaunuun. Alkoi paleltaa kylmässä ulkoilmassa. Nyt se syksy sitten alkaa, lopultakin, mutta ihan hyvä, että vasta nyt. Kyllä vielä ehtii palella. "Täytyy vaan pistää lisää vaatetta" oli vaimon kommentti. Niinpä niin. Turha valittaa.

Päässäni on taas jotain vikaa. Heti aamusta olin turhautunut ja huonolla tuulella. Kirosin vaimolle, että "tytön unirytmi on taas päin helvettiä." Lapsi rupesi nukkumaan vasta yhdentoista jälkeen illalla ja heräsi aamulla lähempänä kymmentä. Katselin tv:tä, kun vaimo nukutti lasta makuuhuoneessa. Välillä hän kävi sadattelemassa, että olisi halunnut jo nukkua, mutta tyttö vaan seisoi pinnasängyssä ja piti jotain ääntä. Lopulta menin yhdentoista maissa itsekin sänkyyn. Ja nousin siitä vasta aamuyhdeksältä. Olin siis kymmenen tuntia sängyssä. Sairasta. Ei ihme, että olin aamulla tokkurainen. Huomenna pistän kyllä kellon soimaan seitsemältä. Saan sillä tavalla pari tuntia omaa aikaa heti aamusta.

Ajatukset toikkaroivat taas synkissä maisemissa. Olo on sen mukainen, surkea ja innoton. Tarvitsisin aivopesua eli puhdistautumista näistä negatiivisista mietteistä. Jotenkin ei voimat riitä uimaan pää pinnalla vaan vajoan toistumiseen itsesääliin. Ja syytän myös perhettä näistä ongelmista. Tosiasia on, että masennusoireet pahenivat perheen perustamisen jälkeen. Stressipisteet nousivat liian korkealle. Jouduin negatiivisten kokemusten kierteeseen. Unettomuus ja huono vointi generoivat kielteisiä ajatuksia, jotka taas saivat aikaan lisää pahoinvointia. Tätä se on, jatkuvaa taistelua itsetuhoisuutta vastaan. Pitäisi saada jotain muuta ajateltavaa. Aloittaa jotain uutta ja kiinnostavaa.

Työvoimatoimistosta ei ole kuulunut mitään, ilmeisesti en pääse sille hakemalleni kurssille. Täytyy pistää hakemus seuraavaan vastaavaan kurssiin. Terapeutin kanssa ei oikein synkkaa. Jäin ilman vastaanottoaikaa hänen kilpavaraussysteemissään, kun vahingossa varasin sellaisen ajan, joka ei vaimolleni sopinut. Olen harmitellut terapeutin toimintatapaa tässä kohtaa. En ymmärrä, miten hän voi buukata kalenterinsa niin täyteen, viikonloput mukaan lukien, ettei sieltä löydy vapaita aikoja. Menetän pian otteeni terapiaankin. Ei minulla ole energiaa taistella joka asiasta.

Vaimo on ollut kipeä kokonaisen viikon ja olen joutunut sen vuoksi tekemään enimmät kotityöt. Alkuun se toimi ihan hyvin, että sain tehdä niitä omaan tahtiin. Tyttökin oli hyvin yhteistyöhaluinen. Syöttäminen ja muu hoito sujui muitta mutkitta. Mutta nyt loppuviikosta tunnen jo väsymystä siihen touhuun. Ja eristäytymistä kotioloihin. Haluaisin jo päästä lähtemään johonkin. Täällä kotona kykkiessä alkaa tulla taas ahdistusta. Olen ikäänkuin perheen vankina.