Heräsin ennen neljää tuskaiseen oloon ja toivottomiin mielikuviin. Kirosin unettomuuttani, sillä tuntui siltä, etten ollut nukkunut kunnolla koko yönä. Kävin ottamassa lääkettä ja palasin sänkyyn. Vieressä nukkuvan vaimon hengitys kuullosti häiritsevältä, joten pistin korvatulpat korviini. Lapsikin piti jotain vaimeaa ääntä. Olin jälleen epätoivoinen ja ahdistunut. Pystyisikö mikään tai kukaan enää auttamaan minua? Vaipuisinko niin syvään masennukseen, josta ei olisi enää paluuta normaaliin elämään? Joutuisinko sairaalaan hoitoon? Tunnin verran kieriskelin synkissä ajatuksissa. Rukoilin apua Jumalaltakin. Lopulta päätin nousta ylös. Menin keittiöön ja keitin teetä. Söin pari voileipää.
Nyt olen tässä ja kirjoitan. Olo on vähän raukea. Ulkona on vielä pimeää.
Mikä tekee ihmisen elämästä vaikean ja arvaamattoman? Kuka ymmärtäisi, mistä kaikki epätoivo maailmassa johtuu? Teenkö toistuvasti kohtalokkaita virheitä, jotka pahentavat tilannetta? Minulle tulee usein sellainen vaikutelma, että teen mitä tahansa, se johtaa aina samaan tilanteeseen, jossa elämä tuntuu piinalliselta. Silloin toivon kuolemaa, joka vapauttaisi tästä syöksykierteestä. On tämä merkillistä räpellystä koko elämä. Yhteys toisiin räpeltäjiin pätkii pahasti. Jos tuntisikin olevansa samassa veneessä muiden kanssa, voisi tuntea olonsa turvallisemmaksi. Mutta kun tuntuu siltä, ettei kukaan kuuntele eikä ymmärrä, vaivun epätoivoisiin ajatuksiin. Kaikki haluavat vain puhua jonninjoutavista asioista. En jaksa kuunnella sellaista puhetulvaa. Terapeutti kuuntelee työnsä puolesta. Mutta kaipaan sellaista ystävää, joka ymmärtäisi ja jakaisi huoleni. Eihän sellaista voi vaatia. Kai joku voisi tehdä sen mielellään ja saisi siitä jotain iloakin. Minulla on ollut hyviä ystäviä, joiden kanssa on ollut hyvä olla. Mutta olen kadottanut heidät. Elämät ovat kulkeneet eri suuntiin. Miksi on käynyt niin? Enkö ole tunnistanut ystävyyden kallisarvoisuutta? Vasta nyt, kun olen sen menettänyt.
Eilen tunsin myötätuntoa pikku tytärtäni kohtaan, kun hän katsoi minua syvälle silmiin. Ehkä ensimmäisen kerran tunsin aitoa rakkautta häntä kohtaan. Tähän asti hän on aiheuttanut vain velvollisuuksia, teettänyt hommia. Näinkö hitaasti isäksi kasvetaan? Enimmäkseen olen ollut ärtynyt ja vihainen, pitänyt häntä lapsellisen tyhmänä ja hankalana. Tietysti voimieni vähyys selittää paljon näistä tunteista. En ole jaksanut iloita lapsen ainutlaatuisuudesta ja herttaisuudesta. Vaimo toistaa usein, kuinka suloinen tyttö on. Itse olen kihissyt kiukkua molempia kohtaan ja tuntenut voimattomuutta. Olen kokenut itseni perheen orjaksi ilman mitään kunnioitusta. Olen ollut väsynyt kaikkeen puuhasteluun. Velvollisuuteni olen hoitanut hammasta purren; käynyt ruokakaupassa, laittanut ruokaa, tiskannut, vaihtanut lapsen vaippaa ja pukenut, ulkoiluttanut jne. Hyvä isä olen yrittänyt olla. Mutta ilman iloa ja tyytyväisyyttä olen jäänyt. Se on ollut kuluttavaa kaikki tyynni. Kuinka kauan jaksan tällaista?