Uusi viikko alkoi leppoisasti. Lähdin aamulla kurssille ilman sen kummempia suorituspaineita. Perehdyin aamupäivällä Office:n tietokantaohjelman käyttöön ja selailin lopunpäivää työpaikkailmoituksia. Muut opettelivat tietokoneen peruskäyttöä ja tekstinkäsittelyä. Opettaja löysäili vähän liikaa, piti puolen tunnin tupakkataukoja, vastaili puhelimeen jne. Nyt tuli vähän sellainen olo, että kunhan jotain puuhastellaan, että työvoimatoimisto on tyytyväinen. Näillä työvoimakoulutuksilla tahtoo olla vähän sellainen ja tällainen moraali. Hyvähän se on, että pitkäaikaistyöttömiä jotenkin aktivoidaan.

Mutta mietin ihan tosissani, kuinka pääsisin tästä alennustilasta omalle tasolleni. Tiedän pystyväni tekemään yhtä sun toista työtä, mutta mitä se voisi parhaimmillaan olla. Siitä en meinaa saada millään kiinni. Mieleen tuppaa väkisinkin itsensä pakottaminen mihin tahansa työhön, josta vaan maksetaan palkkaa. Tietysti mikä tahansa työ voisi piristää mieltä ihan oikeasti. Tältä kurssilta en oikein jaksa uskoa saavani paljonkaan tukea tähän ongelmaan.

Kotana kinastelin taas vaimon kanssa lapsen nukuttamisesta. Minua rassaa ajatus, että lapsi hallitsisi meidän makuuhuonetta vielä monta vuotta. Monethan alkavat nukuttaa jo alle yksivuotiasta omassa huoneessa, vaikka se tuntuu minustakin aika kovalta kohtelulta. Mutta kyllä kai yli kaksivuotias voisi jo nukkua toisessa huoneessa, vai voisiko? Kertokaapa te, joilla on lapsia, omia kokemuksianne