Viikko alkoi aika alakuloisissa ja ahdistuneissa tunnelmissa. Se johtui ilmeisesti siitä, että rupesin tosissani miettimään mahdollisuuksia päästä töihin. Katselin netistä eri työnhakupalveluja, joissa oli lukematon määrä työpaikkailmoituksia, mutta ei yhtään minulle sopivaa. Tunnen itseni todella syrjäytyneeksi työelämästä. Itsetuntoni on siinä suhteessa surkea. Tiedän pystyväni tekemään jotain työtä, mutta mitä se sitten voisi olla?

Samoin mietin ihmissuhteitani. Niissäkin koen joutuneeni paitsioon. Tuntuu, että kaikki odottavat vain minun aloitettani. Tällaisessa tilanteessa kaipaisin sitä, että puhelin soisi tai sähköpostilaatikko kilahtaisi. Tuleehan minulle joku meili melkein joka päivä. Mutta henkilökohtaista postia liian harvoin. Tämä sosiaalinen valitus tuntuu tyhmältä näin blogissa. Ja ylipäänsä valitus. Karkoittaakohan tämä kaikki lukijat?

Kerron kuitenkin eilisestä tietoisuustaito-oppitunnista. Kyse on siis tietoisuuden lisäämistä arkipäiväisiin hetkiin. Esimerkiksi harjoiteltiin istumasta seisomaan nousemista niin, ettei se tapahdu hätäisesti vaan rauhallisesti. Samoin kehitettiin jälleen tietoista kävelyä. Mikä vitsi siinä sitten on? Ymmärsin sen omalle kohdalleni näin: Kärsin ilmiselvästi suorituspaineista kaikessa mitä teen. Tämä pätee yhtälailla tiskaamiseen, klapien hakkaamiseen kuin puhumiseenkin. Aivan totta. Myös puhuessani koen, että minun pitäisi saada aloittamani lause sanottua mahdollisimman nopeasti loppuun. Ja kun teen tällä tavalla hosuen kaikkea mahdollista, ahdistun aina vaan pahemmin. Toivoisin todella pääseväni tasapainoon tekemisen ja olemisen kanssa. Sitten koen myös, että muut ihmiset odottavat minulta jatkuvasti suorituksia. Ilman tekoja olen heille kuin ilmaa. Ja vaikka yrittäisin puhua jotain, minusta tuntuu, että he eivät kuuntele minua. Näin kävi eilen torilla Mikkelinmarkkinoilla, kun innostuin eräässä kojussa juttelemaan pidempään parin miehen kanssa. Ehkä he kuulivat mitä sanoin, mutta tulin kauhean epävarmaksi ja pelokkaaksi, mitä he mahtavat minusta ajatella. En oikein osannut olla oma itseni. Mitä sitten on olla oma itsensä? Kenties puhua omalla tavallaan ja ilmaista omia mielipiteitään. Hymyillä tai olla hymyilemättä sen mukaan miltä tuntuu.

Siihen tietoisuustaitoon palatakseni; siinä yritetään kehon tuntemusten avulla saada itsetietoisuuden tasoa nostettua ja ihminen voimaan siten paremmin. Onnistuuko se, nähdään sitten kymmenen kerran jälkeen. Vielä en ole havainnut oleellista muutosta kokemusmaailmassani. Hetkellisesti olen kyllä saanut helpotusta.