Toinen viikko lehden toimituksessa on takana, toiset kaksi vielä edessä. Torstaina tapahtunut venäläisten haastattelu oli sitten lopulta hieno kokemus, vaikka jännitin sitä ihan sairaasti etukäteen. Ajaessani autolla töihin kuuntelin tuttuun tapaan Radio Deitä ja se soitti tuona aamuna Pienien Ihmeiden laulun "Älä pelkää", joka vaikutti minuun rohkaisevasti. Sain uskoni ja luottamukseni takaisin, joten osasin jo odottaa jotain hyvää vastaanottoa. Ja niin siinä sitten kävikin.

Vettä satoi rankasti, kun menin vanhalle kauppaopistolle.  Kurssin pääopettaja odotti minua aulassa ja  vei minut sitten suoraan luokkaan. Hän jutteli hyvin rauhallisesti. Luokassa odotti kymmenkunta venäläistä naista. En erityisesti pidä esiintymisestä, mutta nyt tilanne oli jotenkin luova. Naiset olivat mukavan puheliaita ja ystävällisiä. Kyselin kahdelta naiselta vähän taustatietoja, mistä ovat tulleet ja mitä tehneet ennen työkseen sekä minkälaista yritystä he suunnittelivat perustavansa. Kirjoitin muistiinpanoja lehtiöön.

Kyselin myös opettajalta yrittäjyyskurssin sisällöstä. Hän oli hyvin ystävällinen. Reilussa puolessa tunnissa juttu oli kasassa ja lähdin helpottuneena takaisin toimistolle. Kokemus oli mielenkiintoinen. Menin voimakkaiden pelkojeni läpi ja sain nähdä, että todellisuus on sittenkin Jumalan hyvyyden varassa. Tätä kokemusta on vaikea selittää  ymmärrettävästi, mutta jotain ihmeellistä siinä tuntui olevan. Minua selvästi kannettiin vaikean asian läpi. En ollut hetkeäkään epätoivoinen. Päinvastoin näin ihmisten silmissä iloa ja myötätuntoa. Sain tosi hyvän vaikutelman ryhmästä. Naiset juttelivat paljon keskenään, tietenkin venäjäksi, josta en ymmärrä mitään. Sain myös loistavan digikuvan lehteen laitettavaksi koko ryhmästä.
Kun ajoin kaupungin halki, olin kuin pilvessä. Elämä tuntui hymyilevän harmaasta ilmasta huolimatta.

Harashoo