Kello käy kymmentä, perhe on pehkuissa, kello raksuttaa mennyttä aikaa. Kirjoitan, olen siis yhä olemassa. Hienoa, että sinäkin olet siinä, lukemassa näitä mun juttujani. Ei ne aina ole niin mieltä ylentäviä, mutta ehkä kuitenkin mietityttäviä. Toivottavasti. Viihdyttämään en juuri pyri. Mutta en haluaisi synkistelläkään.

Tänään oli terapeutin vuoro paneutua minun elämääni. Työllistän aika lahjakkaasti monen alan ihmisiä: Terapeutin lisäksi perheneuvojaa, psykiatria, anteekkaria, työnhakuvalmentajaa, työttömyyskassan ja Kelan virkailijoita, postinkantajaa, S-marketin kassaa jne. Mihin Suomen elinkeinoelämä joutuisikaan ilman minun kaltaisiani monityöllistäjiä?

Kyselin terapeutilta jotain lääkettä näihin mun alistumis- ja hyväksikäyttöajatuksiini. Tarkoitan sitä taipumustani syyttää muita ihmisiä pahasta olostani ja vaikeuksistani. Ei hänellä mitään varsinaista lääkettä ollut antaa, mutta sanoi kuitenkin, että pysymällä tosiasioissa voisi olla parempi. Ettei kuvittelisi sellaista, mikä ei ole totta.

Niin, mun piti jatkaa eilisestä perheneuvojan puhuttelusta. Hän kehoitti minua ajattelemaan asioita uusiksi, jotta tuntisin tekemiseni tarpeelliseksi ja tärkeäksi. Siis sitä, että pitäisin tuttipullojen tiskaamistakin miehekkäänä työnä. Ja että vaimon ei tarvitsisi olla edes kiitollinen siitä, että osallistun niin paljon kotitöiden tekemiseen, koska se on minun velvollisuuteni.

Samoin hän kysyi, voisinko ajatella suostuvani luomuseksiin vaimon kanssa, jos se tuntuisi minusta hyvältä ajatukselta. Tällä tavoin hän koitti purkaa vallitsevaa pattitilannetta. Ottamalla riskin raskaudesta osoittaisin vielä välittäväni vaimosta. Raskauden todennäköisyys olisi kuitenkin aika pieni, edellisistä hedelmättömyyshoidoista päätellen. Lupasin harkita asiaa.