Aurinko paistaa ja maa alkaa olla paljaana. Kävin eilen tytön kanssa isäni luona. Vaimo halusi vapaan iltapäivän ja itsekin halusin pois kotinurkista. Ilmapiiri kotona on ymmärrettävästi virittynyt ja varautunut.

Tyttö viihtyi hyvin isän vaimon kanssa sillä aikaa, kun juttelin isän kanssa. Pienen lämmittelyjuttelun jälkeen pääsimme tärkeimpään asiaan eli tähän toisen lapsen kriisiini. Oli helpottavaa puhua siitä ihmiselle, joka tuntee minut aika hyvin. Tähän asti olen kertonut siitä avoimesti vain teille blogini lukijoille. Isällä on oma tyylinsä lähestyä vaikeita asioita psykologisesta vinkkelistä. Ensin se ärsytti minua, mutta lopulta hän halusi kuitenkin ymmärtää minua. Isä hyväksyi ajatuksen, että en kestäisi toisen lapsen tuomaa lisäkuormitusta. Tuntui hyvältä saada häneltä hyväksyntää näin kipeässä asiassa. Samoin hän antoi tukensa ajatukselleni, että minulla on oikeus suojella itseäni tuhoisilta aikeilta. Mainitsin minua vaivanneista itsemurha-ajatuksista.
Ilman tukea minun olisi vaikea pysyä kannassani. Helposti alan miettiä, että ehkä sittenkin teen väärin kieltäytymällä toisen lapsen isyydestä.

Tänään kävimme vaimon kanssa kiivasta keskustelua tilanteesta. Vaimo toisti, ettei hän voi antaa tätä minulle anteeksi. Hän sanoi, ettei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin avioero. Yritin selittää ratkaisuani paremmin. Siihen hän vastasi, että nyt hän ei pysty enää ymmärtämään minua. Toisen lapsen vuoksi hän olisi vielä kuulemma voinut  kestää minua ja minun vaikeuksiani.

Tämä kriisi on vääjäämättä hyvin paljastava. Se tuo esiin parisuhteemme vaikeudet, jotka on tavallaan työnnetty syrjään. Olemme noidankehässä, jossa ärsytämme toisiamme koko ajan enemmän.