Täällä olen jälleen, kotona kesäleskenä, sillä perhe jäi mökille mansikoita keräämään talteen. Istuskelin pihalla nauttien ilta-auringon lämmöstä jazzia kuunnellen. Sitten mieleeni iski tuttu suuttumus ja se sai minut tulemaan koneen ääreen. Tähän kirjoittamiseen tarvitaan usein ripaus vihan vimmaa, jotta tulisi tarve purkaa ajatuksiaan. Niin se tuntuu olevan, vaikka ei tietenkään aina.
Töihin meno on kaikenkaikkiaan tuntunut ihan mielekkäältä. Se ryhdistää kummasti elämää, kun täytyy aamulla nousta seitsemältä ja pistää puuroa poskeen ja vetää siistit vaatteet päälle. Olen taas kunnon kansalainen ja kannan korteni kekoon paremman yhteiskunnan rakentamiseksi. Johan tuli ylevää tekstiä, mutta jotain tällaista sen täytyy olla.
Työmatkan taitan fillarilla tai bussilla, siis vuoropäivinä, koska auto on vaimolla. Alkuun neljäntoista kilometrin polkeminen vastatuuleen otti koville, mutta loppuviikosta meni jo paremmin. Työpäivä vain venähtää yhdeksäntuntiseksi ja vie mehut miehestä. Onneksi kotona on nyt levollista, kun muut ovat  poissa.
Vastaanotto työpaikalla on ollut erittäin hyvä. Naiset ovat ottaneet minut heti "omakseen". Työkaverit ovat tosiaan 95 prosenttisesti vastakkaista sukupuolta, mikä antaa oman sävynsä kanssakäymiseen.
Ja kun vaimon kanssa on ollut vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen, tuntuu hyvältä saada arvostusta muilta naisilta. On tietysti surullista, että tällaista etääntymistä on päässyt tapahtumaan. Olen siitä edelleen aika epätoivoinen. En osaa vetää oikeasta narusta, jotta suhde alkaisi toimia. Eikä vaimo sen paremmin. Ja toinen lapsi on tulossa. Pelkään pahinta, että tekemisen lisääntyessä ristiriidatkin kumuloituvat. Mikä neuvoksi?