Heräsin vatsavaivoihin, vaikka olisin halunnut vielä nukkua. Olo oli muutenkin aika kehno ja mieliala matalalla. Työviikon jälkeen tuntuu siltä, että en ole jaksanut huolehtia kaikista asioista enkä tehdä tarpeeksi. Pelkään sitä, että minun toimintaani työpaikalla ollaan tyytymättömiä, että saan aikaiseksi niin vähän. Vaikka kyllä joku sanoi, että hyvä, että olen siellä ja huolehdin tekniikasta ja ohjelmistoista. Pitää vissiin muistella niitä hyviä juttuja. Onnistuin yllättävän hyvin ratkomaan pieniä ongelmia tietokoneissa. Sen tyyppisiä hommia tulee varmasti riittämään. Mutta riittääkö se pitämään minun itsetuntoni ylhäällä.

Työnteko vaatisi tietynlaista puhtia ja innostusta. Minulla on edelleen taipumus vaipua apatiaan ja ajan tappamiseen. Ja riippuvuuteen toisten aloitteista. Tuntuu vaikealta tarttua tekemiseen. Tai toisin sanoin ilmaisten, tekeminen ei innosta minua. En pysty luomaan positiivisia odotuksia tulevaisuuteen. Aikaisemmin muistan jopa jännittäneeni jotain työtehtäviä. Nyt en tee edes sitä.

Terapeutin kanssa oli puhetta edellä mainitsemastani ilmiöstä, että pitäisi olla jotain konkreettista mitä odottaa tulevaisuudessa. Niin huomenna kuin ensi viikolla ja syyskuussa jne. En odota edes seuraavaa lomaa, sillä loma ei merkitse mitään muutosta elämässäni. Tätä samaa rasittavaa perheen kanssa puuhastelua. Ja kun toinen lapsi tulee ensi vuonna, stressi vaan kasvaa.

Tässä vaiheessa lukijalle tulee ehkä sellainen olo, että valitan turhaan. Minullahan on kaikki hyvin. Mutta se tässä masennuksessa juuri on ristiriitaista, että järki yrittää vakuuttaa kaiken olevan kunnossa, mutta olo on surkea ja elämänhalu olematon. Sain eilen kaiken lisäksi elämäni ensimmäisen parkkisakon työasioilla ollessani. Se tuntui suorastaan Jumalan rangaistukselta siitä, että olin tehnyt työni huonosti.

Syyllisyys ja velvollisuudentunto ovat ne voimat, jotka pitävät minut vielä liikkeellä. Omat motiivit ovat hukassa.