Pitkästä aikaa kirjoitan tähän blogiini. Olen nukkunut koko yön levottomasti ja lopulta heräsin kokonaan, vaikka kello näyttää vasta neljää. Normaalisti nukun jo kohtuullisen hyvin, mutta nyt tuli taas pohjanoteeraus.Ehkä siihen vaikutti eiliset pikkusiskon miehen 50-vuotispäivät. Joskus tuollaiset juhlat stimuloivat niin paljon, että rauhoittuminen ennen nukkumaanmenoa jää puolitiehen.
Mutta miten minulla muuten menee?
Elämän tuntuu jotenkin vierivän paremmin eteenpäin, kun käyn säännöllisessä työssä. Sitä tuntee itsensä taas tarpeelliseksi työyhteisössä ja taloudellinen tilannekin on hiukan parempi, vaikka palkka onkin kolmanneksen pienempi kuin aiemmassa työssä, mutta kuitenkin parempi, kuin ansiosidonnainen työttömyyskorvaus.
Ei se täysin kivutonta ole ollut palata työelämään. Suorituspaineet tahtovat kiusata ja vertailu toisiin työntekijöihin. Mutta kai jonkinlaiset suorituspaineet kuuluvat työelämään. Tietokoneiden kanssa olen melko sinut. Naisten kanssa on välillä vaikeampaa, kun en pysy oikein kärryillä heidän jutuissaan.
Masennusoireista en ole vieläkään täysin vapaa. Joka viikko on hetkiä, jolloin haluaisin mieluiten kuolla pois. Turhaudun tai hermostun vaimon ja lapsen odotuksiin ja pyyntöihin. Saan silloin tällöin satikutia vaimolta, kun en käyttäydy hänen toiveidensa mukaan. Silloin ajattelen, että "paska ämmä" voisi kiusata jotain muuta kuin minua. Mutta tosiasiassa olemme olleet enemmän sovussa kuin riidoissa viime aikoina. Töihin meno toi tullessaan lisää "vapaa aikaa" näistä perhe- ja aviovelvollisuuksista, joten kestän paremmin kotiväen oikkuja.
Henkisesti pääni tuntuu edelleen liian "tyhjältä". Hyvät ideat puuttuvat ja kuljen päivästä toiseen aika apaattisena. En odota mitään tulevaisuudelta, paitsi, että se menisi mahdollisimman nopeasti ohi. Siksi aika tuntuu kuluvan hyvin hitaasti. Ihmissuhteissani olen liian passiivinen. En jaksa tehdä aloitteita ystävien tapaamiseksi, varsinkin kun vaimo viestittää, että hän on kaiken päivää kiinni kotihommissa. Jos keksin hiukankin jotain kodin ulkopuolista iltaohjelmaa, saan kuunnella valitusta, ettei minua näe ollenkaan kotona, mikä ei sinänsä pidä lainkaan paikkaansa. Vietän 95 prosenttia vapaa-ajasta perheen kanssa.
En edelleenkään osaa olla olemassa omana itsenäni, vaan jonkinlaisena peilikuvana muitten odotuksista. Tasapaino omien toiveiden ja muitten toiveiden välillä tuntuu liian vaikealta saavuttaa. Tämä johtaa minut epätoivoisiin ajatuksiin ja kuolemantoiveisiin, joskus väkivaltaisiin mielikuviin. Silloin koen syvää masennusta ja pahoinvointia. Tämä tapahtuu kuitenkin kohtauksenomaisesti ja menee ohi jonkin ajan kuluttua.
Terapia päättyy. Jäljellä on enää yksi tapaaminen. Lopputulemana ajattelen, että olen oppinut elämään tämän masennuksen kanssa, mutta parantumista on tapahtunut liian vähän. Lääkkeiden avulla pystyn nukkumaan jotenkuten, mutta niidenkin vaikutus on jäänyt toivottua vähäisemmäksi.
Aika sitten näyttää, kuinka esim. toisen lapsen syntymä heilauttaa jaksamistani. En nyt varsinaisesti pelkää tulevaisuutta. Ehkä tämä kertoo siitä, että olen hiukan vahvistunut sietämään vaikeitakin oloja. Käytän sitten lääkkeitä hiukan enemmän, jos tarve vaatii.