Edellisestä kirjoituksestani on kulunut melkein kuukausi. Nyt minut toi tähän aamuyön herääminen. Levoton eilinen ilmeisesti aiheutti levottoman yöunen. Ja koska luovuin taas ahdistuslääkkeen käytöstä sen vieroitusoireiden vuoksi, uneni on herkempää. Tosin olen viime aikoina nukkunut paremmin kuin pitkään aikaan.
Tässä blogissa pääsen sellaiseen ulottuvuuteen, johon vaimo tai muut läheiset eivät pääse. Se on ehkä tarve vapautua niistä kahleista, joihin olen sitoutunut omilla ratkaisuillani. Minun elämääni kuuluu voimakas riippuvuus toisista ihmisistä. Toisten ongelmat ovat myös minun ongelmiani. Sitä sanotaan kai myös yliherkkyydeksi, taipumukseksi reagoida liian voimakkaasti niihin asioihin, joita muut käyttäymisellään ja puhumisellaan tuovat esille. Minun on vaikea pysyä sivustakatsojana ja suhtautua "kappas vaan" - mentaliteetilla kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Kuvittelen, että tässä itseensä imemisessä on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta se antaa varmasti muille vaikutelman voimakkaasta empatiasta, mutta toisaalta se on varmasti myös ärstyttävää itseensä ottamista muitten asioista.
Ihminen on kollektiivinen, tahtoi tai ei. Toiset jäävät kyllä enemmän erakoiksi kuin toiset, mutta kuitenkin he joutuvat olemaan jossain suhteessa kanssakulkijoihin. Jossain määrin kadehdin vanhaksi pojaksi jääneitä ystäviäni heidän näennäisen riippumattomuutensa vuoksi. Näennäisellä tarkoitan sitä vapausasteiden määrää, jonka sitoutumattomuus parisuhteeseen tuntuu tuovan. Tämä on tietenkin hyvin henkilökohtainen kokemus ja johtuu toisaalta siitä riippuvuudesta, josta itse kärsin ja toisaalta vaimon luonnevioista, joihin kuuluu yliherkkyyteen huonosti sopiva kriittisyys ja korkea vaatimustaso vain pari esimerkkiä mainitakseni.
Toisaalta yksinäisyys ei ole monillekaan tietoinen valinta, vaan aiemmasta elämästä seurannut tilanne, joka voi tuntua yhtä kohtalonomaiselta kuin omani. Vertaan helposti näitä kahta asetelmaa, koska elin itse yksin lähes nelikymppiseksi. Vaikka kaipaan sitä vapautta, en kuitenkaan haluaisi palata siihen yksinäisyyteen, jossa elin. Se merkitsi palelemista öisin, yksinäisiä aterioita, turhauttavia kotiinpaluita, haaveissa elämistä jne. Nyt olen kuitenkin paremmin kiinni siinä, jota "elämäksi" kutsutaan. Vaikka sairastuinkin masennukseen, voin sanoa eläväni, en ehkä ihan "täysillä", mutta tuskallisen todentuntuisesti kuitenkin.
Viittasin jo vaimon luonnevikoihin, jotka tuntuvat olevan minulle toistaiseksi ylipääsemätön ongelma. Ajan myötä ehkä opin suhtautumaan niihin huumorilla, mutta toistaiseksi ne synnyttävät minussa suunnatonta raivoa. Kiroilen mielessäni raskaasti vaimon puheita ja suhtautumistapoja. Hänen suhteensa toisiin ihmisiin on toisella tavalla pakkomielinen kuin oma sairaalloinen riippuvuuteni toisten hyväksynnästä. Hän pitää voimakasta etäisyyttä lähes kaikkiin ja kieltäytyy päästämästä ketään lähelleen. Kuitenkin hän myös kärsii siitä, ettei löydä kunnon kontaktia toisiin.
Toisaalta vaimon erakkomaisuudesta johtuen minunkin vuorovaikutukseni toisiin ihmisiin on muuttunut varauksellisemmaksi ja vetäyvämmäksi. En pidä enää niin paljon yhteyttä ihmisiin, kuin yksin ollessani. Toisaalta tämä johtuu siitä, etten halua tuottaa lisää ristiriitatilanteita vaimon kanssa, toisaalta siitä, etten jaksa enää kohdata erilaisia ihmisiä. Vaimon kanssa eläminen syö niin paljon sosiaalista kapasiteettiani. Tämä on aika kuluttava parisuhde, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Joku lukija saattaa kummaksua, kuinka jaksan elää näin kuluttavassa suhteessa.
Minulla on voimakas yliminä, joka vaatii ns.korkeamoraalista käyttäytymistä ja ajattelua. En perusta ratkaisujani siihen miltä tuntuu, vaan siihen minkä ajattelen olevan hyödyllistä ja tavoittelemisen arvoista. Vaikka elämä tuntuisi kuinka paskamaiselta, jos siitä on kuitenkin jotain iloa jollekin muulle, jatkan sillä tiellä.Tietysti voi kysyä onko masennuksesta kärsivästä miehestä kenellekään oikeasti iloa. Tyttäreni kyllä näyttää aidosti iloitsevan minun olemassaolostani, Luojan kiitos. Se saa minutkin joskus hyvälle mielelle.