Täällä ollaan taas. Heräsin pari tuntia sitten, kiereskelin sängyssä, mutta en saanut enää unta. Olo oli jotenkin tuskainen. Ajatukset velloivat päässä. Tässä mielentilassa usein saan idean ruveta kirjoittamaan. Se jotenkin helpottaa, kun näkee ajatuksiaan tekstinä. Olen sittenkin olemassa ja pystyn vielä tekemään jotain.
Minulla on ollut tapana analysoida masennustani tässä blogissa. En voi olla tekemättä sitä tälläkään kertaa. Oireet ovat nyt lievempiä ja siedettävämpiä, kuin aiemmin. Tällaista unen katkeamista tapahtuu silloin tällöin. Se tuntuu sillä hetkellä tuskalliselta, mutta usein jo seuraavana yönä otan takaisin. Väsymystä tietenkin ilmenee seuraavana päivänä. Jos lisään hiukan lääkitystä, niin nukun taas paremmin.
Vaimo on paksuna ja odottelee jo synnytystä. Samoin minä. Välillä pelko iskee puseroon, kuinka me selviämme kaikesta siitä, mitä tuleman pitää. Kuinka kestämme valvotut yöt, kuinka jaksamme kaikki vauvanhoitoon liittyvät hommat? Miten kestämme toisiamme väsyneenä ja hermostuneena? Tuoreessa muistissa on kaikki se hermoilu ja sekopäisyys ensimmäisen lapsen kanssa. Toivottavasti olemme oppineet siitä jotain ja kouliintuneet jollain tavalla suhtautumaan siihen niin, ettei se kuormittaisi enää niin paljon.
Töissä teen sen minkä kykenen. Tietokoneiden säätäminen ja kasaaminen alkaa jo sujua. Välillä koen sosiaalista eristäytymistä muusta työyhteisöstä. Naisilla tuntuu olevan omat juttunsa ja muita miehiä ei juuri ole kiinteistönhoitajaa lukuunottamatta. Vaiteliaana miehenä en oikein pärjää naisten kanssa, koska heille puhuminen tuntuu olevan helppoa. Itse en meinaa keksiä mitään sanottavaa. Tässä kohtaa koen suurta heikkoutta. Tulee turhautunut mieliala, jos en saa kontaktia kehenkään. Istun vaan yksikseni atk-huoneessa. Sitten kun lopulta tapaan jonkun, hänellä tuntuu olevan niin paljon sanottavaa, etten voi muuta kuin kuunnella. Miksi joudun aina kuuntelijan rooliin? Helposti häpeän omaa puhettani, pidän sitä jotenkin merkityksettömänä. En pidä omia ajatuksiani mainitsemisen arvoisena. Enkä usein edes uskalla sanoa, mitä ajattelen, koska pelkään muitten reaktiota. Siksi puhun vain säästä ja muusta vähemmän tärkeästä.
Periaatteessa minulla pitäisi olla paljonkin sanottavaa. Ja kun tapaan ihmisen, joka selvästi ymmärtää,mitä puhun, alan purkaa ajatuksiani avoimemmin. Huomasin tämän ilmiön juuri viime viikolla, kun kävin kahvilla erään tutun miehen kanssa. Hämmästyin omaa puheliaisuuttani. Kerroin itsestäni ja elämästäni ihan avoimesti, myöskin vaikeammista asioista kuten mielenterveysongelmista ja työttömyydestä. Koin tulevani kuulluksi. Nautin tilanteesta. Sellaista luottamuksellisuutta kaipaisin enemmän. Kai minun pitäisi etsiä sellaisten ihmisten seuraa, joilta kokisin saavani vastakaikua. Ihmissuhteet ovat kuitenkin todella tärkeä osa elämää. Varmasti olen vähätellyt niiden merkitystä viime aikoina. Vietän liikaa aikaa vain perheen parissa, vaikka tärkeää sekin on. Mutta jokin tasapaino pitäisi säilyttää. Ja kotona oleminenkin muuttuisi mielekkäämmäksi, jos voisin hyvin.
Kävin eilen pikkytytön kanssa uimahallissa kahdestaan. Kaikki sujui hyvin ja jaksoin pari tuntia sitä lajia ihan mukavasti. Tuli iloinen mieli, kun näki tyttären nauttivan vesileikeistä. Hän pystyi jo uimaan kellukkeidn avulla ilman tukea. Oman lapsen kehittymisen seuraaminen on tosi mielenkiintoista. Pian hän täyttää kolme vuotta. Puhe kuullostaa hauskalta, sillä hän käyttää aika omintakeisia sanoja. Selvästi yhdessäolo muuttuu koko ajan mielekkäämmäksi, kun lapsi kasvaa. Kaikki se hellyys, mitä saan osakseni, tuntuu myös hyvältä. Lapsi on niin aito tunneilmaisuissaan. Toisaalta  meinaan välillä hermostua hänen oikuihinsa. Mutta se kuuluu vissiin asiaan.