Tähän on taas tultu, kirjoittamaan uutta vuosikertomusta blogiin, kerta kerralta. Mietin, mitä oikein kirjoittaisin. Usein minulla on ollut jotain tuskaisia tuntoja kerrottavana, mutta ei nyt. Se on varmasti merkki siitä, että masennusoireet ovat alkaneet helpottaa. Nukunkin paremmin. Jaksan touhuta enemmän ja rennommin.

Suurin tuntematon edessäpäin kajastaa toisen lapsen syntymän jälkeisessä elämässä. Vaimo kävi tänään ylimääräisessä ultrassa, sillä neuvolassa hiukan huolestuttiin hänen raajojensa turvotuksesta ja päänsärystä. Raskausmyrkytys on kai aika yleinen vaiva odottavilla äideillä. Onneksi ei ilmennyt mitään siihen viittavaa.

Vaimon kanssa menee nyt ihan mukavasti, odotus yhdistää tavalla ja toisella. Samoin tytön päivähoitoon vieminen, mikä näyttää onnistuvan ilman ihmeempiä harmeja sen enempää tytölle kuin äidille. Vein tytön eilen itse leikkikentälle ryhmäperhepäivähoitoon. Olin hämmästynyt, kuinka hyvin tytär suhtautuu uuteen elämänvaiheeseen, vaikka on vasta kolme vuotias.

Selibaatissa eläminen tuntuu ajoittain hiukan yliherkkinä fiiliksinä muitten naisten seurassa, mutta se on pikemminkin ilo kuin murhe. Seksuaalisten mielikuvien palaaminen ajatuksiini on sekin hyvä merkki toipumisesta. Takana on pitkiä jaksoja, jolloin seksi tuntui suorastaan vastenmieliseltä ajatukselta. Lasten saaminen taitaa muuttaa parisuhteemme vähemmän eroottiseksi. Nyt tuntuu, että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin seksi.