Juuri kun pääsin tuudittautumaan helpompaan olotilaan, tajuntaan iskee rankka tieto siitä, että nykyinen työni ei jatkuisikaan maaliskuun jälkeen. Rahat eivät kuulemma riitä minun palkkaani sen pidempään. Arvatkaa vaan, ottaako päähän. Puheet siitä, että juuri minunlaistani tekniikan moniosaajaa tarvittiin taloon, valuvat nyt unholaan. Suututtaa suorastaan.

Ei tästä pitäisi tietenkään masentua, mutta epätoivon ajatukset pyrkivät päähäni kuin pirulaiset. Entä jos jäänkin työttömäksi, mistä minä nyt kolmessa kuukaudessa löydän uuden työpaikan? Jaksanko toisen lapsen syntymän jälkeen keskittyä uuteen työhön? Kestääkö taloutemme tulojen putoamista? Kaikenlaiset kysymykset tuppaavat tulemaan mieleen.

Fiksuna miehenä minun pitäisi tietenkin ajatella, että tämä on vain mahdollisuus johonkin uuteen ja entistä parempaan työhön. Se kysyy lujaa luottamusta elämän johdonmukaisuuteen ja kantavaan voimaan, kutsutaan sitä nyt sitten vaikka Jumalaksi. Minulla vaan tuo itseluottamus tahtoo horjua.

Uusi vuosi, uudet tuulet, toivottavasti raikkaat sellaiset pääsevät nyt puhaltamaan. Ehkä olen kuitenkin toiveikas, että kaikki menee hyvin.