On se kumma, mitä kaikkia tunteita omaa lastaan kohtaan joutuu kokemaan. Tunsi äsken murhaavaa vihaa pikkutyttöä kohtaan, kun tarjosin hänelle iltapuuroa ja kurkkua. Se oli niin suunnattoman ärsyttävää ja nöyryyttävän turhauttavaa syöttää kolmivuotiasta, jonka ilmeessä kuvastuu lapsenomainen viattomuus ja itsekeskeisyys. Teki mieli lyödä häntä ja lujaa.

Agressiiviset tunteet ovat kuuluneet elämääni viimeisen kolmen vuoden aikana, kun olen yrittänyt olla isä ja vanhempi. En tiedä, mistä ne johtuvat, mutta lapsen käyttäytyminen toimii laukaisimena. Olen sen verran lukenut psykologiaa, että tiedän tunnetransferenssin olemassaolosta. Jostakin varhaislapsuudesta kenties siirtyy patoutuneita tunteita näihin läheisiin vuorovaikutussuhteisiin.

Ehkä en ole saanut hyväksyntää tarpeeksi, enkä myöskään ole oppinut hyväksymään itse itseäni. Jospa sitten minunkin on vaikea hyväksyä oman lapseni ainutlaatuisuutta ja persoonallista käyttäytymistä. Tämä on tietenkin vain teoriaa, mutta se vaikuttaisi johdonmukaiselta tulkinnalta.

Näitä vihantunteita seuraa yleensä masentunut olo, niinkuin nytkin. Tunnen olevani kelvottomalla persoonallisuudella varustettu miehen tapainen olento maan päällä. Tiedän, ettei itsesäälistä ole mitään hyötyä. Mutta se tuntuu hyvältä soimata itseään. Sillä tavalla ikäänkuin armahtaa itseään. Ei tarvitse yrittääkään olla mitään muuta.

Onneksi sentään pystyn hillitsemään itseni, enkä lyö ketään, ainakaan nyrkillä. Henkisesti kyllä sivaltelen sekä vaimoa että lastani. Herra armahda minua.