Näyttää siltä, että tytön verkkainen totuttelu päivähoitoon kantaa hyvää hedelmää. Ensimmäiset kolme päivää menivät yllättävän kivuttomasti. Keskiviikkona klo 9 jätin hänet ensikertaa yksin hoitotätien huostaan. Olimme vaimon kanssa valmistelleet tyttöä siihen huolellisesti, puhumalla mitä oli tulossa. Ja hän näytti hyväksyvän sen ja meni muitten mukaan leikkimään, kun isä lähti pois.
Asiaa auttaa hyvin ymmärtäväinen työntekijä kyseisessä ryhmiksessä. Paikka on sopivasti kävelymatkan päässä. Tulin kotiin, koska olin isyysvapaalla koko viikon ja parin tunnin päästä vaimo meni hakemaan tyttöä. Vain syöminen ei vielä maistu hoidossa, mikä on ihan ymmärrettävää näin aluksi.
Huomenna on sikäli vielä toisenlainen tilanne, koska olen menossa töihin ja vien aamulla tytön mennessäni hoitoon. Vaimo hakee hänet sitten pois puolilta päivin.
Vauvan kanssa menee muuten ihan loistavasti, kumpikin nautitaan pikkuisen hoidosta ihan eri lailla kuin ensimmäisen kohdalla osattiin, mutta tyttö muuttuu iltaa kohti ikävän levottomaksi. Se on tietenkin hyvin ymmärrettävää tässä tilanteessa. Pahinta on se, että en meinaa jaksaa ymmärtää vaan alan hermostua pahasti ja puhua vihaisesti lapselle. Vaimo hermostuu helposti myös ja tilanne muuttuu melkein sietämättömäksi, kun emme keksi mitään ratkaisua. Tavarat lentelee ja tyttö hyppii villisti sängyillä ja sohvilla. Hän ei ilmeisesti saa muuten tarpeeksi huomiota. Välillä tunnen raivostuvani .
Tätä se sitten on tämä perhe-elämä. Välillä hyvin auvoista yhdessäoloa, välillä helvetillistä piinaa ja pahaa mieltä. Lapsi ilmeisesti heijastaa vanhempiensa heikkoja kohtia ärsyttäen siten voimakkaasti.
Yöt sujuvat tosi hyvin, sillä lääkitykseni toimii ja saan nukuttua riittävästi, vaikka hoidan yhden yösyötön. Tämä on tärkeä seikka oman jaksamiseni kannalta. Nyt minulla on resursseja käytössä ihan eri lailla kuin tytön ollessa vauva. Tuntuu siltä, että meillä on oikea onnenpoika. Vaimo voi myös paremmin.