Talo on hiljainen, perheen äänekäs läsnäolo on hetkeksi poissa, sillä vaimo lähti tytön kanssa ostoksille ja vauva nukkuu ulkona vaunussa. Tuntuu mukavalta olla itsekseen ja tarttua tähän rakkainpaan harrastukseeni kirjoittamiseen. En pysty kirjoittamaan, jos perhe on paikalla, paitsi yöaikaan, kun kaikki nukkuvat. Koska herään yöllä syöttämään vauvaa ja aamulla keittämään puuroa, en jaksa enää valvoa yli iltakymmeneen. Kukaan ei varmasti voi sanoa, etten tekisi omaa osaani lastenhoidosta. Olen ilmeisesti vaan sen verran tunne vammainen, etten pysty kokemaan aitoa kiintymystä vaimooni ja lapsiin. Tai sitten olen niin ylikuormittunut, etten yksinkertaisesti jaksa kokea sellaista.
Mietin kyllä, miten nämä mielialalääkkeet mahtavat vaikuttaa kokemusmaailmaani. Kuinka paljon ne turruttavat eli vääristävät tunne-elämää. On hyvin vaikea käsitellä tällaista vihansekaista epätoivoisuutta, mikä melkein päivittäin nostaa päätään. Puhuminen vaimolle ei oikein suju, minulla ei ole vaimon niin hyvää yhteyttä. Parisuhteemme on muuttunut hyvin platoniseksi. Läheisyys ei kiinnosta oikein kumpaakaan.
Nyt vauva alkoi itkeä, joten joudun keskeyttämään tämän kirjoituksen tähän. Jatkan sitten toisella kertaa.