Kello on puoli kolme yöllä. Annoin juuri vauvalle pullollisen korviketta. Nyt hän känisee takanani korisängyssä, tai pitää hauskaa vaimeaa rykimistä, miten sitä nyt kuvaisi. Ja huokailee välillä.
Keittiön tuolilla poika sylissä aloin tuntea suuttumusta siitä, että näin tässä sitten taas kävi. Minä vaan hoidan lasta öisin, jotta vaimo saisi nukkua. Eikös minunkin pitäisi nukkua. Jotenkin alkaa tuntua siltä, että naisella on liian suuri valta elämääni.
Työsarka tuli viime kuun lopussa päätökseen ja jouduin takaisin kortistoon. En jaksanut hakea kuin muutamaa työpaikkaa, joista oli ilmoitus. Työnhakuvalmentajakin sanoutui irti toimeksiannostaan tukea minua työnhaussa. Sellaisia ne ovat nuo konsultit. Hänellä ei riittänyt intoa sitoutua minun työnhakuuni. Varsinaista syytä tuen loppumiseen en tiedä.
Nyt ole aika epätietoinen, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. Torstaina tapaan työvoimatoimiston virkailijaa. Silloin kai aloitetaan laatia työnhakusuunnitelmaa.
Jaksamiseni on ollut enimmäkseen ihan kelvollista, mutta suurin piirtein kerran päivässä hermostun kolmivuotiaaseen ja alan raivostua ja menettää malttiani. Tyttö on tullut hankalammaksi ja tahtoo joskus lyödäkin vauvaa, mikä saa vaimon melkein hysteeriseksi. Näitä kohtauksia ei sentään satu joka päivä.
Aamulla pitää nousta seitsemältä keittämään puuroa ja viemään tyttö hoitoon aamupäiväksi.
Suhteeni vaimoon on edelleen jännitteinen. Illalla tuli riitaa, kun en jaksanut ottaa kantaakseni anopin antamaa pojan ristiäislahjan sijoittamista tuottavaan kohteeseen. Ärsyynnyin, että nainen sälytti minulle lisää tekemistä, kun minulla on muutenkin pää täynnä murheita.
Viikonloppuna vietettiin tosiaan vauvan kastetilaisuus meillä kotona, vaimon toiveiden mukaan. Minulla oli etukäteen aika ristiriitainen olo siitä, että minun kaikkia lähisukulaisia ei kutsuttu paikalle, mutta näin jälkeenpäin ajatellen se oli kieltämättä helpotus, että väkeä oli vähemmän. Ei meidän pieneen asuntoon olisi enempää mahtunutkaan. Nauttimaan en tilaisuudesta pystynyt, mutta ei kai se ollut tarkoituskaan. Oli jotenkin kireä olo ja ahdistukset vaivasivat tuttuun tyyliinsä.
Huomenna menen taas psykiatrille, jonka pitäisi visiin säätää lääkitystäni. Yölääkitys tuntuu toimivan aika hyvin ja saan nukuttuakin, mutta päivisin olen edelleen usein ahdistunut ja masentunut. Vaikea sanoa, mikä sitten johtuu lääkkeestä, mikä rasittavasta elämäntilanteesta. Sopeutuminen toisen lapsen tuloon on vaatinut varmasti oman veronsa. Vaimon kanssa ei oikein synkkaa ja työttömyys vaivaa mieltä. Koin työn loppumisen kuitenkin henkilökohtaisena epäonnistumisena.
Vai pitäisikö tässä olla onnellinen mies? Herttainen perhe ja vapaana työnantajan velvollisuuksista. Pääsinpähän taas ansiosidonnaiselle päivärahalle.