Jotenkin hitaasti tuntuu toimivan tämä blogi-palvelin, mutta ei kai se haittaa.

Mieliala on ollut tänään maassa, kun selvisi, etten pysty huolehtimaan meidän ruokalaskusta ja vaimo valitti, ettei hänen tuloillaan maksella ruokia. Suututtaa, ettei hän haluaisi maksaa puolta ruokamenoista, vaikka saakiin viisisataa yhteiskunnalta kuukaudessa. Itse käytän kaikki tilini tyhjäksi perheen laskuihin. Vaimolla on isänsä perintörahat säästössä eikä hän halua käyttää niitä tämän tyyppisiin juokseviin laskuihin.

Tuntuu siltä, että en saa itseäni tasapainoon näissä parisuhteeseen kuuluvissa asioissa. Yritän olla naiselle mieliksi ja pistää kaikki likoon, mutta sekään ei riitä. Työnsaanti on kiven takana ja ansiosidonnaisella päivärahalla saa pihistellä tosissaan, että riittää perustoimeentuloon.

Mitä tulee työnhakuun, uskoni omiin mahdollisuuksini saada työtä on jälleen minimissä. Yhtä työhakemusta olen sentään väsäämässä, mutta en jaksa toivoa siitäkään mitään tulosta. Mutta hakemuksen meinaan kuitenkin pistää sisään. Katsotaan sitten kuinka käy. Muutaman hakenuksen olen lähettänyt, eivät ole johtaneet haastatteluun.

Lastenhoito tekee päivistä puuduttavia, sama ruljanssi joka päivä. Tyttö on pistänyt hanttiin hoitoon viemisessä ja toisinaan on nukkumaan menokin väkinäistä. Iltaisin hermoilen hänen kanssaan, sillä hänen käyttäytymisensä tuntuu niin levottomalta ja ärsyttävältä. Oikeasti pelkään jokaista aamua, miten selviän tytön herätyksestä ja hoitoon viemisestä, vaikka yleensä vaimo tulee apuun, jos en yksin pärjää. Joka tapauksessa se tuntuu vastenmieliseltä nousta aamulla seitsemältä vääntämään lasta ylös sängystä.

Kuten rivien välistä ehkä paistaa, en ole kovin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Yritän vaan selvitä päivästä toiseen. Viikko sitten käytiin kuitenkin anopin hoteissa, mikä oli rasittavuudestaan huolimatta vaihtelua tähän kotona kärvistelyyn. Vaimo haluaisi mennä sinne koko heinäkuuksi, mutta itse olen vähän epävarma, kuinka jaksaisin olla siellä niin pitkän ajan anopin helmoissa.