Kirjoittelen taas vaivihkaa, kun vaimo ja lapset ovat ulkona. Mitä viime päivistä kertoisinkaan, jolla olisi jotain merkitystä?

Työttömyyttä on kestänyt nyt kaksi kuukautta ja alan jotenkin sopeutua siihen. Taloudellisesti on tiukkaa, mutta jos ei haaveilla mistään investoinneista, pärjäillään jotenkuten. Eikä kodin ulkopuolisiin menoihin ole juuri aikaa, sillä pienet lapset pitävät aika tiiviisti kotona. Arkisin käyn seurakuntatalon ruokalassa syömässä halvan lounaan. Siinä monen päivän ainoa irtiotto kotoa.

Vointi on melko vakiintunut, vaikka hermostumisia sattuu melkein joka päivä. Ehkä ne eivät aiheuta enää niin paljon pahoinvointia kuin ennen. Eli pääsen niistä yli hiukan kivuttomammin. Vaimon kanssa tulee tietenkin sanaharkkaa, mutta se kai on ihan normaalia perhe-elämää.

Pelkoja tahtoo nousta pintaan, että kaikki romahtaa, siis että parisuhde kariutuu tai ajaudumme konkurssiin. Mutta jotenkin vaan päivät menevät ilman katastrofia. Olen ruvennut puhumaan peloistani enemmän vaimolle, joka tosin nikottelee minun jutuistani. Se tuntuu kuitenkin helpottavan oloani. Muuten tunnun jäävän omien synkkien ajatusteni valtaan.

Uutena hoitomuotona kokeilen pienen alkoholimäärän käyttöä itseni rauhoittamiseen iltapuolella eli juon päivällisellä puoli litraa keskiolutta. Ensi vaikutelma on myönteinen. Nyt palkitsen itseni mielihyvällä päivän päätteeksi ja se saa antaa tiettyä rentoutta iltatoimiinkiin lasten kanssa. Olen täysin sidottu kuitenkin kotiin joka ilta, sillä vaimo ei yksin pysty laittamaan lapsia nukkumaan. Oluen avulla vapaudun jossain määrin siitä henkisestä vankeudesta.