Kun olen oikein tuskaantunut elämääni, silloin palaan tänne blogiin kirjoittamaan. Kai tämä on jonkinlainen tapa purkaa vaikeita asioita. Nimettömänä voi kertoa jotain sellaista, mitä ei muuten uskalla.

Nyt on juuri sellainen yö, jollaisia en haluaisi lainkaan kokea. Illalla tunsin sairaalloista hermostumista kaikkeen siihen touhuun, mitä päivän aikana oli tapahtunut. Vetäydyin toiseen makuuhuoneeseen ilta yhdeksältä ja pistin oven lukkoon, jotta vaimo ei pääsisi häiritsemään. Mutta eihän se mitään auttanut. Olo tuli vain entistä levottomammaksi, enkä ole saanut unen päästä kiinni, vaikka olen niellyt jo kolmenlaisia pillereitä.

Viime yönä valvoin sen vuoksi, että hoidin meidän puolivuotiasta poikaa, jotta vaimo saisi nukkua edes vähän pidempään. Normaalisti hän siis vastaa vauvan yöhoidosta, imettää jne. Pystyin kyllä tekemään sen ja korvikkeella homma hoitui yhtä lailla, mutta eilinen päivä oli sitten väsymyksen vuoksi helvetillisen vaikea.

Varsinkin kolmivuotiaan tytön kiljuminen ja riehuminen kävi minulle sietämättömäksi. Olisi tehnyt mieli antaa kunnon selkäsauna, mutta tyydyin pariin tukistamiseen. Samoin vauvan jatkuva paijaaminen sylissä alkoi kuluttaa hermoja. Minulle tulee sellainen olo, että teen mitä tahansa, pian lapsi taas kitisee tai muuten valittaa. En ole mikään hoivaajatyyppi. Tuntuu siltä, että vaimo lykkää vauvan liian usein minun käsivarsilleni, jotta kävelisin se sylissä ympäri huushållia. Sillä lailla se pysyy hiljaisena.

Tein lopulta parin kilometrin kävelylenkin vauvanvaunuja työntäen, jotta saisin vähän hermolepoa. Mutta iltaa kohti tilanne paheni jälleen. Siinä vaiheessa kun lasten nukuttamisvaihe alkoi n. klo 19, olin jo todella kärsimätön. Olisin itse halunnut mennä nukkumaan, mutta tiesin että edessä olis noin kolmen tunnin uuvuttava rutiini, johon olen todella kypsynyt. Ensin vanhemman lapsen iltatoimet ja samaan aikaan vauvan paijaamista.

Sitten vielä vauvan nukuttaminen, joka tarkoittaa juuri sen kantamista ympäri asuntoa. Olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä lasten hoitoa. Elämässämme ei tunnu olevan juuri mitään muuta sisältöä. Emme edes tapaa muita ihmisiä. Enkä jaksa pitää yhteyttä ystäviini edes puhelimitse. Olen henkisesti todella rikki ja kuolemanväsynyt. Jos joskus saan vähän henkäistä, mieleeni tulee epätoivoiset ajatukset työttömyydestäni. Koen syrjäytyväni työelämästä, vaikka olen vasta neljävitonen. Muuten siitä työpaikasta, jota olen hakenut, ei ole tullut mitään ratkaisua. Soitin viime viikolla kysyäkseni, onko valinta jo tehty. Vastaus oli kielteinen, lomien vuoksi valinta oli lykkääntynyt. Piinallinen odotus jatkuu.

Jospa yrittäisin taas nukkua, kellokin näyttää olevan jo yli yhden. Aamulla on kuitenkin herätys seitsämältä, kun pitää viedä tyttö hoitoon. Olemme pitäneet kiinni hoitopaikasta työttömyydestäni huolimatta, jotta kolmivuotias saisi vähän leikkikavereita ja muuta ohjelmaa.