...täällä jälleen. Hengissä ollaan. Syyskuun jälkeen en ole tosiaan edes käynyt tällä blogisivullani. En ole jaksanut, syksy oli niin sairaan rasittava. Alkusyksystä kärsin lähes totaalisesta unettomuudesta pari kuukautta ja se vei minut tosi kuitiksi. Menin samaan aikaan töihin kierrätyskeskukseen. Lääkäri määräsi minulle Levozin-nimistä lääkettä nukkumiseen, joka oli aika voimakasta. Sain sillä kyllä nukuttua, mutta vähitellen se aiheutti niin kovaa pahoinvointia, etten pystynyt enää käyttämään sitä.

No niin aloin heti purkaa viime syksyn kokemuksia. Minulla on ollut tapana kirjoittaa masennuksestani sivuten muitakin asioita, tiedoksi niille jotka lukevat tätä ensimmäistä kertaa. Päästäkseen kunnolla kärryille pitäisi jonkin verran lukea myös aikaisempia tuotoksian. Mutta kertauksen vuoksi lyhyesti, että olen nelikymppinen mies. Perheeseeni kuuluu vaimo, nelivuotias tytär ja yksivuotias poika. Olen pitkäaikaistyötön. Masennus minulla diagnosointiin tämän vuosikymmenen alkupuolella.

Takaisin asiaan. Tulin loppuvuodesta niin huonovointiseksi ja ahdistuneeksi, että lääkäri kirjoitti minulle lähetteen sairaalaan. Pääsinkin psykiatsiselle kriisiosastolla tammikuun alussa ja olin siellä neljä viikkoa. Sinä aikana lääkitystä muutettiin. Lisäksi sain keskusteluterapiaa päivittäin. Muuten se laitoshoito oli hyvin omaehtoista, sai käydä vapaasti ulkona lenkillä, kuntosalilla treenaamassa, kotona perhettä katsomassa jne.

Helmikuun alussa palasin töihin jossain määrin piristyneenä. Nukkumiseni oli parantunut selvästi, kiitos uuden lääkityksen ja lisääntyneen kuntoilun. Kotonakin jaksan taas paremmin kantaa vastuuta lasten hoidosta ja osallistua kotitöihin. Vaimon kanssa on edelleen känää, mutta jotenkin tässä pärjätään.

Hämmästyttävää, että Saima ja kumppanit olette odottaneet kärsivällisesti minun paluutani blogistaniaan