On se kovaa koettelemusta tämä perhe-elämä. Vähän väliä saa pelätä, että muksut loukkaavat itsensä peuhatessaan päättömästi. Tunnen välillä suorastaan kauhunsekaista pelkoa, mihin kaikkeen tässä vielä joudutaan. Omat voimat eivät ole vielä kovin kummoiset ja vaimokin valittaa väsymystä. Tänään hän loukkasi jalkansa syöksyessään pelastamaan poikaa putoamasta sängyltä. Nuorimmainen on kyllä sellainen villi kiipeämään ja työntämään nokkansa joka paikkaan. Tuntuu tosi rasittavalta olla kiskomassa sitä jatkuvasti pois vaarallisista paikoista ja tilanteista. Ja nelivuotias ei vielä ymmärrä riittävästi, jotta hänelle voisi luottaa pikkuveljen vahtimisen.

Kauhua aiheutta myöskin tämä työttömyyteni, kuinka selviämme vaimon kanssa perheen elättämisestä, kun kummallakaan ei ole työtä. Toistaiseksi pärjätään kohtuullisesti, mutta tulevaisuus pelottaa. Uskoni omiin mahdollisuuksiini saada työtä on todella heikko. Ahdistaa, kun ajattelenkin asiaa. Ehkä emäntä voisi saada jotain sijaisuuksia.

Nyt pitäisi varmaan ajatella myöskin myönteisiä ajatuksia. Parhaimmillaan lapset ovat hyvin hellyyttäviä ja iloisia veijareita, joiden touhua on hauska seurata. Poika on nopeasti muuttunut tosi liikkuvaiseksi. Tyttö juttelee jo tosi fiksuja asiaoita, joita hän on mietiskellyt. On mukava huomata, että perheessä on neljä vaikuttavaa persoonaa.

Lääkitykseni toimii hyvin, sillä saan nukuttua yöt melko normaalisti. Käyn mielenterveystoimistossa juttelemassa kerran viikossa erikoissairaanhoitajan kanssa. Sekin helpottaa painetta jonkin verran. Jos jotakuta kiinnostaa, syön mirtazapiinia 15-30mg, ketiapiinia 50mg ja peratsiinia 8mg illalla tunti ennen nukkumaan menoa.

Nykyään huomioni keskittyy käytännön asioitten ratkaisemiseen, ei niinkään omien tuntemusteni analysointiin. Välillä hermostun rankasti, mutta koitan olla tekemättä siitä kovin suurta numeroa sen paremmin itselleni kuin perheelle. Muutama syvä sisäänhengitys saattaa helpottaa oloa. Tasapainoiluahan tämä on. Toivottavasti tasapaino ei järky uudestaan.