Kun on tarpeeksi toimintaa, ei ehdi tarkkailla omaa oloaan. Sain lisäksi purkaa turhautumistani ja tuskastumistani tähän masennukseni hoitoon psykologille heti aamupäivällä. Sen jälkeen tuli selvästi seesteisempi ja tavallisempi mieliala päälle. Jaksoin jopa vitsailla ja nauraa vapautuneesti lounaalla vaimon säestyksellä. Nauraminen tuntui tosi hyvältä. Olen ollut pitkään liian totinen. No jaa, yksivuotiaan touhuja ja ilmeitä katsellessa ei voi olla hymyilemättä. Siinä on kyllä tosi hyvä lääke masennukseen.

Iltapäivä meni rentoutuessa, kun vauva ja vaimo ottivat pienet päivätirsat. Viiden maissa piti alkaa lähdön valmistelu seurakunnan työttömien joulujuhlaan. Perillä oli porukkaa ihan sopivasti ehkä 50 henkeä. Tavallinen jouluruoka maistui yllättävän hyvältä vuoden tauon jälkeen. Sosiaalisesti tilanne tuntui hiukan jäykältä, meillä kun ei ollut siellä kuin yksi puolituttu perhe. En ole nykyään kovin herkkä ottamaan kontaktia uusiin ihmisiin. Sekin piirre on tullut peliin viime vuosina.

Tultiin kuitenkin kotiin tyytyväisenä, että päästiin vähän ulos neljän seinän sisältä ihmisten pariin. Mutta sitten alkoi heti taas tapahtua. Tyttö rupesi huutamaan hervottomasti. Vaimo onnistui jotenkin loukkaamaan sen käsivartta ja lapsi alkoi roikottaa kättään velttona. Ilmeisesti liikuttaminen sattui niin kovasti. Hermostuin siitä alkuun, että pitikin naisen olla kovakourainen, mutta hillitsin itseni. Ei siinä auttanut muu, kuin lähteä näyttämään lasta terveyskeskukseen. Onneksi täällä maalla pääsee nopeasti päivystävälle lääkärille. Selvisi, että ei vamma ollut mikään vakava, tyypillinen nivelsiteiden niksahdus kyynärpäässä. Velliä yläpäähän ja suppoa alapäähän, niin tyttö nukahti nopeasti. Toivottavasti aamulla kaikki on taas hyvin.