On vähän vaikea päästä alkuun uudestaan tämän blogin kanssa, kun on rutiini päässyt ruostumaan. Joudun taas miettimään, mitä oikeastaan haluan tältä blogilta ja mitä haluan kertoa mitä en. Parhaimmillaan tämä on toiminut vaikeiden asioiden purkukanavana. En ole pyrkinytkään viihdyttämään lukijoita, jätän sen muiden blogaajien tehtäväksi. Toisaalta se saattaa hiukan vääristää sitä kuvaa, jonka annan itsestäni ja elämästäni. Tarkoitan, että ongelmat painottuvat ja myönteiset tapahtumat jäävät helposti kertomatta. Mutta toivon, että lukijat ymmärtävät tämän terapeuttisen näkökulman, eivätkä odotakaan tasapainoista kertomusta, jossa ilot ja surut ovat tasapuolisesti esillä. Toisaalta voisi ajatella niinkin, että kertomalla hyvistä asioista parantaisin myös omaa käsitystäni elämästäni. Yritänpä siis muistaa mainita myös niistä.

Tänään on perjantai ja työviikko on takana. Sain ihan mukavasti tyydytystä niistä tehtävistä, joita suoritin viikon aikana. Onnistuin ohjelmoimaan pari tietokonetta ja asentamaan asiakaskäyttöön. Vastaan tulleet ongelmat pystyin ratkomaan omin nokkineni. Erityisesti ongelmien ratkominen antaa parhaan onnistumiskokemuksen.

Kotona olen yrittänyt jaksaa osallistua täysipainoisesti kotihommiin ja lastenhoitoon, vaikka se välillä tuntuukin aika kuluttavalta. Ai miksi? Koska päiväohjelma noudattaa niin samanlaista kaavaa joka päivä. Puuhastelu lasten kanssa tahtoo väkisinkin urautua. Emme vaimon kanssa oikein jaksa keksiä uusia juttuja kovin usein. Tämä nyt kuulostaa varmaan turhalta valittamiselta, sitähän se on lapsiperheen elämä, rutiineista kiinni pitämistä, jottei ajauduttaisi täyteen kaaokseen. Lapset itse pitävät kyllä huolen "säveltämisestä" ja keksivät joka päivä mitä ihmeellisempiä temppuja.

Toisaalta olen nyt aika tyytyväinen tähän tilanteeseen, sillä voin tosiaan paremmin ja sitä myöten selviydyn paremmin kotitehtävistä. Vaikka välillä suorastaan kihisen kiukkua vaimoa ja lapsia kohtaan, kun he pyytävät minulta milloin mitäkin palvelusta. Varsinkin vaimolle olen usein todella vihainen, kun saan häneltä moitteita jostain pikkuasiasta, kuten tänään, kun paistoin kanapaloja pannulla niin että rasva roiskui ympäriinsä. Olen tosi herkkä loukkaantumaan vaimon huomautuksista ja koen hänen arvostelevan minua. Välillä tuntuu, etten kestä enää päivääkään sitä negatiivista palautetta, jota saan häneltä. Se tuntuu niin kohtuuttomalta. Ainakin se synnyttää minussa voimakasta vihaa häntä kohtaan. Mietin itsekseni, miksi se loukkaa minua näin voimakkaasti. Miksi en kestä hänen arvosteluaan? Ajattelen tekeväni osuuteni kotitöistä ja lasten hoidosta. Onko niin, että nykynaiset eivät vielä täysin pysty arvostamaan meitä pehmomiehiä? Kaipaavatko he sittenkin sitä isiensä kaltaista "vanhanaikaista" miestä, joka ei välitä sen paremmin lastenhoidosta kuin keittiöhommista?