Täällä olen jälleen tuomittavana omista teioistani ja ajatuksistani. Tuomarina toimitte te blogini lukijat. Ainakin lapsenhoitomenetelmäni saivat satikutia. Mitäs sanotte seuraavasta?

Olen lopen väsynyt omaan elämääni. Niin väsynyt, että toivon välillä kuolevani. En todellakaan jaksa innostua mistään uudesta, vaikka nykyinen työ on päättymässä kolmen viikon kuluttua. Muutaman hakemuksen olen kuitenkin lähettänyt, jos edes hiukan olen jaksanut jostain kiinnostua. Ja henkilöstövuokrausfirmojen nettilomakkeita olen täytellyt paremman puutteessa. Työnhakuvalmentajani mukaan ne olisivat väylä uuteen työpaikkaan. Sain häneltä tukea hakuprosessin käynnistämisessä. Omin voimin en jaksanut siihen ruveta.

Olo on masentunut ja surullinen. Ai miksikö? En osaa tyhjentävästi vastata, mutta jotenkin en jaksa odottaa elämältäni enää mitään mieltä ylentävää. Lääkkeeni olen syönyt tunnollisesti ja saanut kyllä nukuttua hyvin, mutta päivisin olen enemmän tai vähemmän ahdistunut. Ihmisten kohtaaminen tuntuu siinä sieluntilassa vaikealta, varsinkin puhuminen. Jotain kuitenkin yritän sopertaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Tapasin tänään lähisukuakin, mutta en saanut siitä paljonkaan iloa. Mukana ollut tytär vei kaiken huomion itseensä, mikä kulutti minua hirveästi. Olen koko viikonlopun koittanut kaitsea häntä niin että vaimo olisi saanut vähän vapaata ja hermolepoa. Kyllä hän sitten kiittikin minua siitä. Hyvä niin, mutta itse aloin jo suivaantua lapseen ja manata häntä mielessäni. On se kumma, miten oma lapsi herättää niin voimakkaita vihantunteita. Kai se on tätä minun masennustani, etten jaksa nähdä asioita myönteisessä valossa.

Olen koittanut taas rukoillakin ja kuunnella hengellistä musiikkia saadakseni jotain valoa pimeään sieluuni.Tuntuu vaan siltä, että Perkele saa vapaasti kiusata tälläista masentunutta miestä. Saapi nähdä minkä pirulaisen saan taas kimppuuni näistä jutuistani.