Pakkanen on hiukan löystynyt aamuisesta, mutta ulos ei silti tee mieli. En kuitenkaan kirjoita vain lämpimikseni. Kiitos kommenteista edelliseen pohdiskeluuni blogin julkisuudesta. Olen otettu siitä, että lukijat antavat positiivista palautetta kirjoituksistani, jotka ovat osittain aika kipeitä ajatuksia. Ehkä pitäisi tosiaan muuttaa nimi "blogiksi", koska oikea päiväkirja ei voi olla julkinen. Päiväkirjan pitäminen vääristyy, jos täytyy miettiä, mitä kirjoittaisi ja mitä jättäisi pois. Aloin nettikirjoittelun niin tuskaisissa tunnelmissa, että en jaksanut miettiä tällaisia seikkoja.

No, mutta sitten herää heti kysymys, mitä oikein kirjoittaisin näistä uusista lähtökohdista. En haluaisi ruveta opettavaiseksikaan. Masennus on ollut luovuuteni lähteenä. Jos luovun luovuudesta, mitä jää jäljelle. Ei mitään. Kas, luovuus ja luopuminen kuuluvat jotenkin yhteen. Mistä luovun, jotta voin olla luova ? Elämän hallinnasta kenties, turvallisuuden tavoittelusta, maineen varjelusta, rajoittavasta itsekritiikistä, ulkoisista motiiveista, kuten raha ja menestys.

Jatkan siis kuitenkin tarinaa masennuksesta käsin, koska se tuntuu luontevimmalta. Tällä hetkellä voin suhteellisen hyvin. Aurinko paistaa sivusta silmiini, kun istun mukavasti olohuoneen sohvalla. Asunto on hiljainen, tytär nukkuu ja vaimo on uimassa. Vain seinäkellon raksutus muistuttaa ajan kulumisesta. Rakastan näitä rauhallisia hetkiä, jolloin voin ajatella itsekseni. Mitä milloinkin. Aika usein ihmisiä, joitten kanssa olen tekemisissä tavalla tai toisella. Yritän kovin kuvitella, miten yhteistyö terapeutin kanssa lähtee käyntiin. Odotan siltä paljon, apua ja tukea tilanteeseeni, parannusta vointiini ja ryhtiä elämään kaiken kaikkiaan. Olen tehnyt viime päivinä sellaisen havainnon, että jos pystyn jotenkin jäsentelemään päivän tapahtumat ja tekemiset mielessäni merkityksellisiksi ja tärkeiksi, mielialani ja vointini on parempi. Mutta jos joudun heti aamusta tuuliajolle, selviydyn tuskin iltaan asti ilman voimakasta pahoinvointia. Hetken taukojen pito itsekseen auttaa tässä jäsentelyssä. Vaikka keinutuolissa istuskelu tekemisten välissä käy tällaisesta intuition palauttamisesta. Intuitiolla tarkoitan sisäistä mielekkyyttä. Kärsinhän usein juuri mielettömyyden tunteesta, ettei sillä, mitä teen, ole mitään mieltä, paitsi jostain ulkoisista syistä, kuten velvollisuus ja pakko.

Masennus siis vaihtelee hyvin paljon siitä, millä tavalla teen jotain. Jos vain tapan aikaa, turhaudun taatusti, sehän on selvä, mutta masennus on juuri sitä, ettei jaksa enää orientoitua oikein elämänsä raiteille saattamiseksi. Mielihyvän tunne on hukassa, paitsi syömisestä. Kokkasin tänään tosi hyvää ruokaa, rosepippurikalkkuna pihvejä tomaatti-kesäkurpitsa gratiinin ja perunan kera. Vaimokin kehui juhla-ateriaksi, mistä tuli hyvä mieli. Viime aikoina vaimo onkin muistanut kiittää minua tekemisistäni. Silloin kestän paremmin hänen moitteensakin. Mutta pahaa mieltä ei voi aina välttää. Joskun pahoitan mieleni pelkästään mielikuvitukseni synkillä harhapoluilla. Se on selvä masennusoire. Tästä haluaisin kuulla vertaiskokemuksia.

Ensi viikkoon on hyvä lähteä, sillä olen sopinut henkilökohtaisen tapaamisen kolmelle päivälle ja yhden koko perheen kyläilyn. Lisäksi yritän tavoittaa terapeutin puhelimeen, jotta voisin sopia tapaamisten aloittamisesta.