No nyt on perhe nukkumassa ja saan olla hetken omissa oloissani. Jos jotain kiinnostaa, kerroin edellisessä kirjoituksessani kuvailemastani lapsen päiväunille panosta vaimolle. Hän moitti minua lapsen huudattamisesta ja sanoi, ettei hennoisi tehdä samoin. No siitä kirposi kiivas keskustelu, joka poikkesi lopulta täysin aiheesta ja moitin vaimoa puolestani minun alistamisesta ja pinnan toistuvasta venytyksestä. Ja kun vaimo ei siitä ottanut oikein onkeensa, haukuin hänet täys paskiaiseksi ja siihen se keskustelu päättyi.

Muutaman minuutin rauhoittumisen jälkeen pyysin vaimolta anteeksi huonoa käytöstäni ja jatkoimme keskustelua toisen lapsen hankinnasta. Se pysyi sitten melko asiallisella linjalla, vaikka koinkin aika vaikeita tuntoja ja jouduin puolustamaan kielteistä kantaani aika tiukkasanaisesti. Mihinkään yhteisymmärrykseen emme kuitenkaan päätyneet, vaan jatkamme neuvotteluja perheterapeutin luona ensi tiistaina.

Mitä lapseen tulee, olin todella otettu, että kun tyttö heräsi päiväuniltaan, hän ei antanut vaimon nostaa itseään pois sängystä vaan halusi minut siihen hommaan. Ja kun sitten menin ottamaan lapsen syliini, hän halasi minua niin tiukasti. Ja koko loppupäivän koin enemmän myönteisiä tunteita lasta kohtaan kuin normaalisti. Jollain ihmeellisellä tavalla se, että hoidin lasta omalla tavallani, enkä vaimon ohjeiden mukaan, lähensi minua lapseen, enkä kokenut sen kanssa toimimista enää vain velvollisuutena.