Ulkolämpömittari näyttää melkein kahtakymmentä astetta. Taitaa olla jo poikkeuksellista näin syys-lokakuun vaihteessa. Ihan mukavaa, kun ei tarvitse palella. Käytiin koko perhe syysmarkkinoilla ja tavattiin tuttuja. Vaimo varustautui jo talven varalle uusilla pipoilla.

Katseltiin kahdestaan illalla tv:stä kaksikymmentä vuotta vanhaa elokuvaa "Ranskalainen illallinen". Filmin asetelma tuntui mielenkiintoiselta: ahdasmielinen uskonlahko Tanskassa sai ranskalaisen huippukokin palvelijakseen. Mutta aamulla heräsin elokuvan aiheuttamaan masentuneeseen mielentilaan. Se vaivasi minua ja puhuin siitä emännällekin.

Ahdasmielinen uskonnollisuus esti lahkon jäseniä nauttimasta elämästä ja toimi jonkinlaisena korvikkeena. Olen itse törmännyt vastaavaan estyneisyyteen monellakin tasolla. Mentyäni nuorena miehenä mukaan uskovien piireihin, jouduin usein alttiiksi kaikenlaisille moralisoiville puheille, sekä kahvipöytäkeskusteluissa, että saarnamiehiä ja -naisia kuunnellessani.

Toinen ja paljon syvempi estojen vyöhyke sielussani on ollut lapsuudessa syntynyt pelko toisia ihmisiä kohtaan. Isäni ankaruus ja kurinpito teki minusta aran ja anteeksipyytävän ihmisen. Kouluopettajien vaatimukset lisäsivät suorituspaineitani. Samoin tekivät puolustusvoimien eli armeijan kouluttajat.

Minun on kummallisen vaikea mieltää itseäni vapaaksi ihmiseksi, jolla on oikeus omiin ajatuksiin ja mielipiteisiin. Mieluummin tukeudun toisiin ja heidän tahtoonsa, koska en jaksa käsitellä ristiriitatilanteita. Tämä pätee myös parisuhteeseen. Annan vaimon viedä ja yritän tanssia hänen tahdissaan. Välillä tosin hermostun totaalisesti ja saatan ärähtää pahanpäiväisesti.

Oletan, että juuri edellä kuvailemassani maaperässä kasvavat masennukseni juuret. Ne ovat niin pitkät ja lonkeroiset juuret, että on vaikea käsittää niiden laajuutta. Tuntuu siltä, että koko persoonallisuuteni saa elämänvoimansa niiden kautta. Onko olemassakaan mitään muuta minää, kuin tämä?

Tämä kirjoittelu kuitenkin todistaa, että olen olemassa myös jollain vapaammalla tasolla. Anonyyminä uskallan sanoa, mitä oikeasti ajattelen. Järkevästi ajatellen minun pitäisi uskaltaa ilmaista todellisia ajatuksiani myös läheisilleni. Pitäisi ja pitäisi.

Käytän hirveästi energiaa eri ihmisten miellyttämiseen ja heidän odotustensa mukaan sompailemiseen. Onko mikään ihme, että olen ahdistunut ja masentunut. Muistan selvästi, kuinka olen kärsinyt ahdistuksesta jo viisitoistakesäisenä. Kunpa olisin osannut hakea apua aiemmin. Nyt kun ahdistuneisuus on muuttunut krooniseksi masennukseksi, on vaikea enää puuttua siihen.

Nykyään, kun olen arkipäivät töissä, voin sentään selvästi paremmin. Vaikka terapiakin on jo päättynyt.