Perhe meni juuri yöpuulle ja sain taas sopivan hetken kirjoitella. Ilahduin oikeasti neljästä kommentista eiliseen juttuuni. Tarvitsen vuorovaikutusta lukijoiden kanssa, vaikken jaksa sitä erityisemmin vaalia. Ehdin lukea muiden blogeja liian harvoin. Se johtuu luultavasti tästä minun stressaavasta tilanteestani. En voi odottaa kaikilta teiltä ymmärrystä, kun en itsekään jaksa ymmärtää, itseäni enkä muita, vaikka haluaisinkin.

Tänään meinasin hermostua tai oikeasti hermostuin kunnolla, ja teki mieleni heitellä raakoja kananmunia pitkin seiniä, kun vaimolla heitti vuorostaan vatsa ympäri ja kuume teki hänet heikoksi. Se tarkoitti tietenkin sitä, että minun piti ottaa päävastuu lapsen hoidosta. Ei se sinänsä mikään ihmeellinen asia ollut, mutta kun lapsi ei suostu vielä juomaan hyvin eikä varsinkaan syömään juuri mitään muuta kuin keksiä. Ja kun se ei osaa sanoa mikä sillä on, vitisee ja itkeskelee vaan, niin ei näillä isänvaistoilla oikein tahdo pärjätä. Onneksi tyttö ripuloi enää pari kertaa aamupäivällä. Iltapäivällä vaippa kastui enää virtsasta. Eli nestettä tuntui jo riittävän jotenkuten, vaikka laskujeni mukaan saanti oli ehkä puolet normaalista. Edellä mainittu ei vaikuta ihan loogiselta, mutta vatsa kaiken järjen mukaan lähti tänään toimimaan melko normaalisti. Voidaan huokaista helpotuksesta siinä suhteessa, että lapsi tervehtyy, mikä tietenkin oli myös oletusarvo.

Mutta mutta, en erityisemmin viihtynyt tänään omassa elämässäni. Onneksi terapeutti sanoi, ettei ketään voida laittaa vastuuseen ajatuksistaan, vain teoistaan ja myös puheistaan. Ajatukseni olivat kyllä sen sorttisia, etten kehtaa niitä tähän näpytellä kenenkään harmiksi. Vihasin taas vaimoani. Siinä tuli niitten ajatusten tunnesisältö selväksi. Kirosin kyllä lastanikin. Terapeutti sanoi, että on ihan tavallista vihata lastaan. Kuulemma monet äiditkin joutuvat kokemaan sitä. Olen siis ihan "normaali"  isä.