Eilisilta oli taas rankemman puoleinen. Lähtö iltakävelylle ei sujunutkaan niin kuin olisi pitänyt. Vaimo viivytteli lapsen kanssa niin pitkään, että hermostuin odottamiseen ja rupesin valittamaan siitä. En jaksa aina edetä vaimon ja lapsen ehdoilla. Vaimo kyllä pitää puolensa, ettei varmasti joudu tinkimään mistään. Minusta vaan tuntuu siltä, että minulta odetetaan enemmän joustavuutta kuin muilta. Aivan kuin vahvemman oikeudella toiset saavat elää oman mielensä mukaan ja minun pitää vaan sopeutua. Tekisi mieli haistattaa paskat koko torvisoittokunnalle. Lopputulemana läksin sitten yksin marssimaan kohti kirjastoa. Paluumatkalla tapasin muun porukan ja mentiin yhdessä Heseen. Sovittiin jotenkin tapahtunut konflikti ja yritettiin nauttia loppuillasta. Mutta paha mieli siitä jäi, sekä minulle että vaimolle, mistä ollaan sitten kärsitty tänäänkin, vaikka olen yrittänyt hyvittää tapahtunutta kokkaamalla ja tiskaamalla ahkerasti.

Tämän päivän ylivoimaisesti paras juttu tuli jo aamupäivällä, kun puhelimeni soi. Yllätys, yllätys. Isä soitti ja kyseli, mitä ajattelin tehdä sille työprojektille, josta olin puhunut ennen joulua. Lupasin silloin mennä tontilleni tekemään vähän puunkaatoa yms. Rohkaisin mieleni ja kerroin huonosta voinnistani ja masennuksesta. Isä kuunteli ja esitti ihan hyviä kysymyksiä. Hän ehdotti, että voisimme jutella asioista kahden kesken kaikessa rauhassa. Hyväksyin ehdotuksen ja lupasin palata asiaan, kun saan sovittua vaimon kanssa ajankohdasta. Tuntui helpottavalta saada ymmärrystä juuri isältä, koska en ole sitä häneltä odottanut. Nyt minussa heräsi pieni toivon kipinä, että tästä voisi syntyäkin jotain hyvää. Joka tapauksessa kaikki henkinen tuki on enemmän kuin tervetullutta.