Sain pienen vapaahetken, kun nousin aiemmin ylös kuin muut. Yö meni hiukan pätkissä ja kieriskellen. Viikon tapahtumat vellovat mielessä. Nyt on piru merrassa.

Eilinen perheneuvojan tapaaminen auttoi kyllä selkeyttämään tilannetta, mutta ei muuttanut sitä helpommaksi, pikemminkin päinvastoin. Vaimo sanoi, ettei pysty luopumaan toisen lapsen toiveestaan. Itse en puolestani jaksa ruveta täyttämään sitä toivetta. Olen ollut liian hermostunut jo tähän asti. Kaikenkaikkiaan parisuhteemme on hyvin ristiriitainen. Kumpikaan ei ole oikeasti tyytyväinen siihen, vaikka yritetty on. Minun on pakko ottaa huomioon ne kokemukset, jotka ovat raskauttaneet mieleni pahemman kerran. En voi kiristää enää ruuvia yhtään. Olen sietokykyni äärirajoilla. Vaimo ei tunnu tätä ymmärtävän, ainakaan täysin. Hänen hoivaamisen tarpeensa ilmeisesti vaatii toista lasta. Vaikka se tietäisi kuinka paljon vaikeuksia hyvänsä.
Jos minulla olisi työtä, voisin tuntea oloni ehkä turvallisemmaksi ja varmasti saisin sillä tyydytettyä pätemisen tarpeitani. Eli jaksaisin paremmin näitä perhejuttujakin.
Ensin tuli helpottunut olo siitä, että pystyin sanomaan vaimolle ei. Kieltäytyminen on  minulle aina vaikeaa.
Mutta kun vaimo sanoi illalla, ettei pystyisi antamaan tätä minulle koskaan anteeksi, tulin tosi huolestuneeksi. Johtaako tämä siihen, että eroamme? En todellakaan toivoisi enempää ongelmia. Kaiken lisäksi muistan vielä hyvin, ettei yksin asuminen ole mielekästä. Ja lapsi siitä kärsisi joka tapauksessa.
Herra armahda.