Päivä kerrallaan tässä mennään. Arkirutiinit pyörivät ja vievät aikaa eteenpäin. Ehkä tänään ei ollut enää niin kireä ilmapiiri. Vaimo sai tiedon sairaalasta, että voi kuitenkin mennä huomenna ultraääni-tutkimukseen. Ilmeisesti se on hänelle jonkinlainen lohtu. Aamulla hän kyllä puhui, että tänään kuolee meidän toinen lapsemme, mikä tuntui tietenkin pahalta. Nainen osaa käyttää sanoja, jotka satuttavat.

Tytön kanssa puuhatessa hermoilin taas tuttuun tyyliin ja käytin karkeita sanoja ja kovia äänenpainoja. Se vain vahvisti ajatustani siitä, että tein oikein kieltäytyessäni vaimon suunnitelmasta. Minulla on enemmän kuin tarpeeksi ponnisteltavaa tässä perhetilanteessa. Ei tällä psyykellä kannata ottaa enempää vastuuta kannettavakseen. Haluan tehdä parhaani perhe-elämässä, mutta en voi ylittää omia voimiani. Ei se ole itsekästä, vaan myöskin toisten huomioimista. Kyllä se on parempi, että jaksan olla olemassa ja tehdä voitavani. Miehenkin on lupa olla heikko ja ottaa se myöskin huomioon konkreettisia päätöksiä tehtäessä. Mistään voimien säästelystä ei kuitenkaan ole kyse. Tsemppaan joka päivä tehdäkseni oman osuuteni. Tänään maalasin pikkutytön jouluna saaman pöytäkaluston, kokkasin lounaan, touhusin tytön kanssa jne. Välillä kävin pienellä kävelyllä bongaamassa ensimmäiset kiurut lähipelloilta. Aurinko paistoi keväisesti.